Muisteluita

Muistan yhtakkia miksi en kirjoittanut blogia viime talvena. Minulla oli niin hauskaa ja koko ajan tapahtui jotain, niin ettei ollut aikaa.


Australialais-englantilainen pariskunta Noel ja Marlene olivat Tiranassa monta kuukautta. Ermira, he ja mina teimme hauskoja retkia laheisiin kaupunkeihin Ermiran autolla, kavimme katsomassa nahtavyyksia ja juttelimme kaikesta mahdollisesta. Kaipaan Ermiraa. Hanella oli aina aikaa kaikkeen, mika tekee elamasta rikkaan.


Lokakuussa olin Felician kanssa Kiitospaivaa juhlimassa albanialais-amerikkalaisen pariskunnan ja ison ystavajoukon kanssa vuoristossa, olin lasten kanssa keraamassa fossiileja, joita loytyikin iso kassillinen.


Marraskuussa olin Gencin kotitilalla poimimassa oliiveja, mika oli juuri sellaista kuin olin aina kuvitellut: miehet hakkasivat puiden oksia pitkilla karahkoilla ja me naiset kerasimme oliivit puitten alle levitetyilta isoilta, valkoisilta kankailta. Urakan jalkeen istuimme idyllisessa maisemassa syoden evaita puitten viileassa varjossa.


Joulukuussa meilla oli kylassa iso joulujuhla, 90 hengen lapsikuoro esiintyi ja muutamat valitut paasivat esiintymaan elamansa ensimmaisessa joulukuvaelmassa. Kaikki mukana olleet saivat Saksasta Albaniaan isolla kuorma-autolla tuodut lahjapaketit.


Tammikuussa avasimme soup kitchenimme, josta tuli suuri menestys. Paikka, jossa sen avasimme, oli juuri sellainen, kuin olimme Ermiran kanssa rukoilleet. Saatoimme vieda vanhusten lisaksi apua myos monelle koyhalle perheelle ymparistossa. Hankimme myos naapurissa asuvalle miehelle pyoratuolin. Ja mina sain naisilta lahjaksi kaksi kanaa!


Kevaan aikana kavimme Ermiran kanssa myos tapaamassa erasta verikostomurhaajaa pohjoisen pahamaineisessa vankilassa, tai pikemminkin veimme hanen aitinsa ja sisarensa hanta sinne tapaamaan. Hanella on viela 12 vuotta istuttavanaan..


Jarjestimme seurakunnan naisille ensimmaisen naisten retriitin Durresissa, viikonloppu meren rannalla hotellissa, aaltojen kimallusta, huojuvia palmuja, kolme ateriaa paivassa (ja kaikki tama 30 euron hintaan!), naiset istuivat yhdessa pikkutunneille asti, kertoivat vitseja toisilleen ja nauroivat tikahtuakseen. Paikalla oli nahty hai pari viikkoa aikaisemmin, mutta menin silti keskiyolla uimaan lampimiin aaltoihin (vaattet paalla).


Toukokuussa Liisa ja Laura tulivat suureksi ilokseni Albaniaan ja kavimme yhdessa linja-autolla Ateenassa (huikeaan 45 euron hintaan). Ihana Akropolis, historian siipien havinaa, marmoria, temppeleita.


Tapahtui kaikkea muutakin hauskaa, mita en enaa muista. Oli paljon pettymyksia ja vastoinkaymisia, mutta niita muistan viela vahemman.


"Niin eli elonsa kaiken, ei iloiten eika surren,
pannen paivat paalletyksin, niin tulevat kuin menevat,
niin paremmat kuin pahemmat, paallimmaiseksi paremmat"
Eino Leino

Rakkautta

Minut raahataan taas naapuriin. Onneksi talla kertaa ei tarjota muuta kuin Fantaa ja sitakin joku toinen laikyttaa liinalle.

Vieressani istuva nainen tarttuu kasivarteeni ja vaantaa sen jonkinlaiseen tiukkaan puolinelsoniin. Valilla han laiskii kattani voimakkaasti ikaan kuin olisi elvyttamassa tajutonta. Ymmarran, etta tama on osoitus siita rakkaudesta, jota he tuntevat minua kohtaan.


Kaksi naista ja heidan lapsensa asuvat samassa talossa lapsineen. Tai toisella on mieskin, mutta hanta ei lasketa mukaan, han on "huono", juo rakia ja kay omilla retkillaan. Toisen naisen mies on Italiassa toissa ja lahettaa rahaa kotiin, etta perhe pysyy leivan syrjassa. Naita "ulkomaanleskia" on tassa maassa satoja, ellei tuhansia. Omassa maassa ei riita millaan kaikille toimeentuoloa, kun tyottomyysprosentti on 60.


Toisella naisella on tytar ja poika, nimeltaan Emiliano ja Emiliana (hienoista mielikuvituksen puutetta). Toisella naisella (silla, jolla on huono mies) on herttainen yksivuotias taapero, joka parahtaa itkuun joka kerran nahdessaan minut, niin kuin pienet lapset yleensa. Mutta mikas tama yksi poika sitten on, joka myos kutsuu hanta aidiksi? Naiset kertovat kuiskaten, etta tama on hanen aviomiehensa lapsi jonkun toisen naisen kanssa, joka sitten lahti ja jatti lapsen.


Oi aidinrakkautta, joka sulkee syliinsa hulttiomiehen harha-askeleenkin toisen naisen kanssa ja kutsuu hanta omakseen!

Taas kaupungilla

Ilmassa tuoksuu kevat. Talven raskas taakka on nostettu kaupungin ylta ja kaikki voivat hengittaa taas vahan kevyemmin. Viikunat puuissa ovat jo isoja, mutta eivat viela syomakelpoisia. Taatelipalmuissa on isot tertut, mutta itse taatelit vasta hyvin pienella alulla, samaten viinirypaleet, joita tertut ovat taynna, tarvitsevat viela koko lampiman kesan kypsyakseen.


Pari kuukautta on ollut yhta juhlimista. Maaliskuun naisten- ja opettajien paiva, bektashien juhlapyhat, kaksi paasiaista, muslimien pyhat paivat; kun maassa vietetaan neljan eri uskontokunnan kaikki juhlat, niin valilla tuntuu, etta tyopaivia ei ole ollenkaan. Nyt on sitten viela tyon paiva, meidan vappumme, ja sitten alkaakin pitempi juhlaton kausi.


Kaupungin keskustaan on kohoamassa suunnattoman suuri moskeija. Odotan innokkaasti sen valmistumista. Minusta moskeijat ovat ihania ja epailen, etta minun viehtymykseni niihin ja yleensa itamaiseen eksotiikkaan on kotoisin puhkiluetusta Tuhannen ja yhden yon saduista. Tata rakennusta ei ole voitu paikallisin varoin kustantaa ja Felicia arveleekin, etta uskonveljet Lahi-Idasta ovat rahoittaneet hankkeen.

Rautaa

KLONK. Auton etupyora putoaa viemariaukkoon. KLONK. Jollakin tavoin ajajan onnistuu osuttamaan sinne myos takapyora. "Ja tasta saamme kiittaa ystaviamme mustalaisia", han toteaa kuivasti. ??? "He irroittavat viemarinkannet paikaltaan ja myyvat ne rautaromuna". Tassa siis selitys siihen, etta suurin osa kaupungin viemariaukoista on ilman kantta. Hyva tulolahde mita ilmeisimmin. Mutta minun mielestani yhta rikollisia, kuin myyjat, ovat ne, jotka taman tyyppista rautaromua ostavat.


Lehdessa on pikku-uutinen. "Oljynporaustorni varastettu. Myyty ilmeisesti rautaromuksi". Tama on jo todella hupaisaa. Tyypeilla on ollut pokkaa sahata kokonainen poraustorni palasiksi ja kuljettaa pois paikalta. Ilmeisesti vartiointi ei ole ollut kovin kaksista. No sitten myyntitilanteessa: "Mitas pojilla on siina?" "No tallainen pieni poraustorni vaan, loydettiin tuolta maantien varresta..".

Kuvia todellisuudesta

Monet taalla viela haikailevat diktatuurin aikoja. Silloin oli kaikilla toita, he sanovat, ja ruokaa. Nyt juoksentelevat rotat kaduilla jatekasoissa ja ihmiset kerjaavat henkensa pitimiksi. Silloin ei verikosto ollut sallittu, jos sita esiintyi, niin koko suku saatettiin lahettaa jonnekin Siperia-tyyppiseen paikkaan. Ja slloin, kertoo eras vanha ihminen, ei tarvinnut pelata, etta lapsia siepataan kaduilta.


Saan selvityksen tahan pelkoon vasta paljon myohemmin, kun luen lehdesta pikku-uutisen. Eras mies ja hanen vaimonsa (albanialaisia) oli pidatetty lasten sieppaamisesta. Lapset oli kuljetettu Kreikkaan, missa heidat oli pakotettu kerjaamaan kadulla. Eli jos antaa turistipaikassa kerjalaislapselle rahaa, tulee samalla tukeneeksi ihmissalakuljetusta.


Mielisairaanhoito tuntuu olevan heikoissa kantimissa taalla. Tutustun Liljaanaan. Han joutuu hoitamaan yksin kotonaan vuoteenomaa aitiaan ja mielisairasta veljeaan ja sisartaan. Margaretan isa on mielisairaalassa. Potilaitten omaiset joutuvat itse hankkimaan tarvittavat laakkeet. Mutta niita ei voi jattaa sairaalalle, muuten sairaanhoitajat myyvat ne. Niinpa han joutuu kaymaan sairaalassa kaksi kertaa paivassa viemassa isalleen laakkeet ja huolehtimassa siita, etta tama saa ruokaa.


Sanoin kerran Ilirille, etta pidan Albaniasta. Han vastasi siihen: Se johtuu siita, etta sina paaset taalta pois milloin haluat.

Murusia, osa 4

Aurinko paistaa jalleen ja on taas helpompi rakastaa koko maailmaa. Kaikki suuntaavat jaatelokioskille, niin minakin. Jaatelotottero maksaa huikeat 30 lekea (noin 25 senttia).


Odotan bussia jalkapallokentan laidassa. Kentalla laiduntaa iso lammaslauma. Niilla on pitkat, paksut hannat. Ehka ne ovat rasvahantalampaita. Onkohan kentasta jotkut kayttovuorot tyyliin -Aamupaiva: Lampaat -Iltapaiva: Kombinaatin Kotkat vastaan Doganan Dynamo.


Kaupungilla ajaa ympariinsa kaupan mainosauto, jossa lukee Hyvaa Paasiaista! Hetkinen, paasiaisestahan on jo pitka aika. Sitten muistan: tulevana viikonloppuna juhlivat taalla ortodoksit paasiaista.


Olen hakenut taalta tyopaikkaa kansainvaliselta kristilliselta koululta alkaen ensi syksysta, luokka-avustajan paikkaa. Koulussa on paaasiallisesti lahetystyontekijoiden lapsia. Palkka on kuulema paikallista tasoa, eli surkea, ehka hyvassa lykyssa 200 euroa kuukaudessa. Mutta sitten voisin ehka vuokrata oman kampan. Sisustan jo mielessani omaa asuntoani..

Oljenkorsi, joka katkaisi kamelin selan

Paiva alkoi jo huonosti, eika se sitten siita paljon parantunut..


Heraan sateen lotinaan. Ei enaa!! Ei jaksa tata ianikuista sadetta. Selkaa sarkee. Aikaisemmin joululomalla olen kaynyt laakarissa kovan selkasaryn takia. "Arthritis", toteaa laakari. "Ai jaa, mista sellainen tulee?". "Sina olet vanha", sanoo mies iloisesti. Jos nyt olisi valittava jotain, mika ei sovi tahan kylmankosteaan ilmastoon, niin se olisi sitten tama. Mutta minkas sille sitten voi, sen kanssa on vain yritettava elaa.


Makaroneja. Olen nyt saanut aamiaiseksi seitsemana paivana perakkain makaroneja. Pelkkia makaroneja. Ei vihanneksia, ei papuja, ei mitaan. Apeat makaronit tuijottavat minua lautaselta ja kaipaan kunnollista aamupalaa niin, etta voisin itkea.


Puen paalleni lahteakseni kaupungille. Kengat eivat ole kuivuneet viela eilisen sateenkaan jaljilta. Tuskittelen vetaessani jalkaani markia kenkia.


Bussissa vieressani istuu mies, joka haisee hirvean pahalle ja toisella puolella seisoo mies, joka yrittaa nojailla minuun. Edessani seisoo nainen, joka tuijottaa minua kiukkuisen nakoisena. Ala luulekaan, etta annan sinulle paikkani. Minulla on arthritis! Ja sita paitsi mina olen ihan yhta vanha kuin sina vaikka sina naytat sata vuotta vanhemmalta.


Yritan saada hoidettua erasta pankkiasiaani Suomessa. Puhelimeen vastaa joku nuori tytteli, joka on selvastikin juuri valmistunut jostain Pankki-Opistosta. Kerron, etta soitan Albaniasta ja kyselen neuvoja. Tytteli ei ole yhteistyohaluinen eika -kykyinen. "Toki voin yrittaa ottaa yhteytta konttoriinne selvittaakseni taman asian" han ilmoittaa, ihan juuri niinkuin hanelle on Pankki-Opistossa opetettu. Sitten han jattaa minut kymmeneksi minuutiksi kuuntelemaan pimpelipom-musiikkia.


Jos joku soittaa Albaniasta, niin hanta ei jateta langalle kuuntelemaan pimpelipom-musiikkia! Tama lysti maksoi minulle juuri 20 euroa! Katkaisen puhelun ja asiani on vielakin hoitamatta.


Olen menossa iltapimealla bussipysakille kaatosateessa ja olen juuri ylittamassa suojatieta, kun joku alkaa tyontaa minua. Iso, musta tila-auto on peruuttamassa paalleni. Silloin naksahtaa. Hyokkaan auton ikkunan luo ja alan huutaa kuin hyeena. Tyyppi saa nyt niskaansa sen, mika on koko paivan aikana patoutunut tai luultavasti monen viikon turhautumiset. Ohi kulkeva nuori mies taputtaa minua rauhoittavasti olalle. Hankin huomaa, etta nyt meni ulkomaalaiselta hermot. Aion ruveta hakkaamaan autoa sateenvarjolla, mutta muistan, etta varjo on uusi, enka halua hajoittaa sita. Ikkunan lapi naen kuljettajan kauhistuneen tuijotuksen ja hanen vieressaan istuvan naisen kalpeat kasvot. Takapenkilla istuvat lapset joutuvat luultavasti kriisiterapiaan.


Huudettuani aikani marssin pois paikalta. Kas, sepa teki hyvaa, oloni on yhtakkia ihan kevyt. Pitaisi ehka huutaa useammin. Aiheita ainakin loytyisi etsimattakin.

Kenkia ostamassa

Kirkkokengat ovat hajonneet lopullisesti. Ne kadut, ne kadut.. Koen jo etukateen epatoivon hetkia. Albanialaiset naisihmiset ovat pienia ja heilla on pikkuruiset jalat. Mina taas olen Suomesta ja jalat ovat sen mukaiset, aitan polulla astelemiseen tarkoitetut. Varaan koko paivan kenkien etsiskelyyn.


Ei ole, ei ole, ei ole.. Jotkut yrittavat saada minut ostamaan yhta tai kahta numeroa liian pienia kenkia. Jostain hyokkaa kohta joku Tuhkomon sisarpuoli veitsi kadessa valmiina pienentamaan kengannumeroani vain etta saisi minulle jalkineet myytya. "Nama kengat on tarkoitettu seka miehille, etta naisille". Kanan villat. Nuo ovat miesten kengat ja viela hyvin rumat sellaiset.


Vihdoin tarppaa. Olen kaynyt 20 kenkakaupassa. Siis kaksikymmenta. Mutta sitten 21. tuottaa tuloksen. Mies kaivaa esille mustat avokkaat. Ne ovat minun kokoani. Ne sopivat taydellisesti. Niissa on punaiset pohjat! Olen nahnyt Oprahilla tallaiset ja halunnut samanlaiset. Ja nyt ne ovat tassa, albanialaisessa kenkakaupassa.


Kengat ovat julmetun kalliit, ne maksavat kahden viikon ruokarahan verran. Ostan ne.


Kirkossa esittelen kaikille uusia kenkiani ja niiden punaisia pohjia. Kaikkien mielesta ne ovat hienot.

Vanhoja kirjoja ja prinsessoja

Rakennuksen seinassa on kyltti, jossa lukee "Eurooppalaisia kirjoja". Minun aivoni kaantavat sen: Tule sisaan! Huoneita taynna kirjoja. Englantilaisten kirjojen huone, naytelmakirjojen huone, saksankielisten kirjojen huone. Astun sisaan viimeksimainittuun. Ystavallinen tati-ihminen esittelee paikkaa; videoita, aikakauslehtia ja satoja kirjoja. Jaan lueskelemaan lehtia.


Huoneessa on seinia kiertava parvi ja kipuan sinne huteria portaita pitkin. Ooo, ihania vanhoja kirjoja! "Yleinen saksalainen taskusanakirja". Se on kuulunut Salzburgin Mozarteumin kirjastolle! Mitka ovat olleet sen vaiheet, etta se on paatynyt albanialaiseen kirjastoon? Voi kuinka kiehtovaa! Se on painettu vuonna 1828!
Chopin on ollut silloin 18-vuotias ja Napoleon Bonaparte on kuollut vain 7 vuotta aikaisemmin! Lisaa ihania, vanhoja kirjoja. Almanach de Gotha ja muita Euroopan kuninkaallisia kasittelevia kirjoja. Iih iih! Kirjaekstaasi!


Kun olen laskeutunut maan pinnalle kirjataivaasta, luen esitetta, joka kertoo kirjastorakennuksesta. Rakennettu 1900-luvun alussa. Taalla nostettiin ensimmaista kertaa salkoon Albanian lippu 26.11.1912, vain kaksi paivaa ennen itsenaiseksi julistautumista. Kuningas Zogun aikana rakennuksesta tuli "Prinsessojen palatsi" hanen sisartensa asuttaessa sita. Ja kuinka ihanalla paikalla arvon prinsessat ovat saaneetkaan asua! Parhaimmalla paikalla keskella kaupunkia vastapaata kaunista puistoa.


Tati-ihminen kysyy, haluanko tulla kirjaston jaseneksi (tata sanaa han kayttaa). No taatusti! Tasta tulee uusi lempipaikkani, keidas keskella kaupunkia.

Kaupungilla, osa 562

Joku on spraymaalannut sabloonalla seinaan sanat "Welcome to Stalingrad". Ei vaan mita siina lukee? Siinahan onkin, etta "Tervetuloa Saligradiin". Nimileikki viittaa erittain epasuosittuun paaministeriin Sali Berishaan, joka on tunnettu korruptoituneisuudestaan. Olen yrittanyt kysella ihmisilta miksi hanet on uudellenvalittu virkaansa, mutta kaikki vain mumisevat jotain epamaaraista.
Kirjoituksia on ympari kaupunkia, ja saan kuulla, etta ne on maalannut jarjesto nimelta Mjaft!, joka taistelee korruptiota vastaan (mjaft=riittaa).


Kaupunki on taynna valtavan isoja lippuja. Niita on kolmenlaisia: Yhdessa on NATOn tunnus, yksi on Albanian lippu ja yhdessa lukee Albania NATOon. Albania on saanut kutsun liittya NATOon ja monelle tama symbolisoi tarkeaa askelta kohti Albanian eurooppalaistumista. Jotkut jo uumoilevat, etta Yhdysvallat rakentaa sukellusvenetukikohdan Albaniaan mielessaan Lahi-ita. Ja sitten on tietysti suuri joukko kansalaisia, joilla ei ole aavistustakaan mika NATO on.


Tiranaan on tullut suuri maara uusia liikeita, jotka tarjoavat tavaroita, joihin tavallisella kansalaisella ei ole ikimaailmassa varaa. Kysyn taas itseltani: kuka naita ostaa? Jos jaakaapin hinta on 1000 euroa, niin sita ei osta laakari, jonka palkka on 230e/kk tai opettaja,jonka palkka on 100e/kk.

My Favourite Things

Koska on ihana kevatpaiva ja olen erittain hyvalla tuulella, niin kirjoitan tahan listan asioista, joista erityisesti pidan Albaniassa



1) No rules. Satuin meneman taidemuseolle maanantaina, jolloin se oli suljettu, mutta no hata: vahtimestari laski minut sisalle ja sain katsella tauluja todella rauhassa, koska olin ainoa kavija koko paikassa. Tassa maassa on vain yksi saanto: Ei saantoja! (tama oli se seikka, mihin alunperin rakastuinkin Albaniassa)



2) Kun astun sisalle linja-autoon, niin aina joku nuori poika tai tytto lennahtaa ylos kuin vietereilla ja paastaa minut istumaan. Ja yhtenakin paivana, kun jain seisomaan bussin keskiosaan, tuli luokseni pieni poika, joka sanoi: Tati, tuolla etuosassa on vapaa paikka!



3) Vuoret. Aina kun olen masentunut, minun tarvitsee vain nostaa paani, niin muistan, etta tassa likaisessa ja kaottisessa maailmassa on jotain puhdasta, ikiaikaista ja pysyvaa. "Mina kohotan katseeni vuoria kohti, mista saisin avun? Mina saan avun Herralta, hanelta, joka on luonut taivaan ja maan. Herra ei anna sinun jalkasi horjua, vasymatta han varjelee. Han on suojaava varjo, han on vartijasi, ei han vaisty viereltasi". (Ps 121, matkalaulu)



4) Huumori. Albanialaiset pilailevat rankasti korruptoituneitten poliitikkojensa, kaoottisten yhteiskuntaolojen ja yleisen tietamattomyyden kustannuksella.



5) Lampimat ja laheiset ihmissuhteet. Taalla isoveli on pikkusiskon turvana, vaikka tama olisi jo aikuinen ihminen. Ja minutkin on vastaanotettu avosylin naihin perheyhteisoihin, niin etta en ole ikina tuntenut itseani ulkopuoliseksi.



6) Ihmisten perinpohjainen oman historian tuntemus satojenkin vuosien paahan. Kansallisylpeys ja kansallisen kulttuurin elava lasnaolo arkipaivassa.



7)Luonto. Tallakin hetkella visteriat ja jasmiinit tuoksuvat koko kaupungissa. Vaikka valimerellinen ilmasto ei talvisaikaan aina niin miellyttava olekaan, niin kevaalla luonto tuntuu maksavan takaisin kaikki menneitten kuukausien karsimykset.



8) Ikarasismin taydellinen puuttuminen. Nuoret aina kysyvat: Tulethan varmasti mukaan meidan retkelle? Ja tulethan varmasti samaan autoon meidan kanssa? Ja.. Ja tatihan menee!



9) No ne rauniot!



10) Albanian sijainti on aika mukava, Kreikan ja Italian valissa, lyhyt matka kumpaankin. (lisaa raunioita!)

Anna mun kaikki kestaa

Koska olen tanaan erittain huonolla tuulella, kirjoitan tahan ainakin kymmenen asiaa, mitka arsyttavat taalla:


1) Typeryys. Annan bussissa rahastajalle 20 lekea, mika on bussimatkan hinta. Han kysyy: Yksi? No, kun nyt kerran kysyit, niin pannaampa elama ranttaliksi, maksan sitten siita rahasta vaikka kaikkien muitten matkan, jos siita kerran niin monelle riittaa.


2) Hygienian totaalinen puuttuminen. Asioin usein European Trade Centerin (nimi on komeampi kuin itse paikka) ruokakaupassa ja kaytan myos heidan "mukavuus"laitostaan. Aion ruveta sesoskelemaan vessan ovella pesapallomailan kanssa ja pieksaa jokaisen, joka yrittaa poistua vessasta pesematta kasiaan (tahan asti suorittamani vihainen mulkoilu ei ole auttanut). Tai ehka spraymaalaan vessan seinaan sanat: kirotut albanialaiset, opetelkaa pesemaan katenne, teidan takianne minulla on TAAS parasiitteja (tai bakteereita, mita lienee. ripuli kuitenkin)


3) Elaimiin kohdistuva julmuus (tata ei varmaan tarvitse selittaa)


4) Hinnat nousevat valittomasti, kun myyja huomaa, etta olen ulkomaalainen (viha viha!).Elakoon ihanat rehelliset suomalaiset!


5) Jos sanon, etta ei kiitos, en halua syoda enaa, niin joku viela mattaa ruokaa lautaselle. Syottakaa toinen toisenne ylipainoisiksi, mutta jattakaa minut rauhaan!


6) Kammottava tapa kirjoittaa englanninkieliset sanat niin kuin ne aannetaan (niinpa Newtonista tulee Njuton)


7) Ihmiset puhuvat vielakin "vanhasta" ja "uudesta" rahasta, vaikka rahauudistuksesta on jo 50 vuotta! (ja minun on hyvin vaikea saada selville, etta minkahansuuruisesta rahasta tassa taas on kysymys)



8) Kun olet ylittamassa suojatieta valon ollessa vihrea, joku kaahaa tuhatta ja sataa sinua kohti ja sinun on parasta ottaa jalat allesi, kun et tieda, etta yrittaako han tosissaan ajaa sinun ylitsesi.



9) Kukaan postissa ei oikeasti valita, etta saatko sina kirjeesi vai et, (paaasia, etta postivirkailijan palkka juokseee) ja todennakoisimmin et saa (olen nyt kuukauden ajan odottanut Suomesta tarkeaa kirjetta).



10) Kaikki on vahan vaiheessa. Minun huushollissani joku tempaisi suihkun irti seinasta laatoittaakseen kylpyhuoneen ja siella se koko roska nyt on, suihku retkottaa nurkassa ja laatoituskin on kesken ja montakohan paivaa viela menee, ennen kuin paasee taas suihkuun.

Laiska toitaan lukee

Ettei nyt jaisi ihan vallan sellaista kuvaa, etten tee taalla muuta kuin juokse kylailemassa ja taidenayttelyissa, niin tassa muutama sana tamanhetkisista projekteista.


Keraan varoja kahteen paikalliseeen kouluprojektiin, joista toinen on ihan vahaa vaille valmis ja toinen toteutetaan loppukesasta. Meidan "vanha" soup kitchen-projektimme on laajenemassa. Rakennus, joka alun perin valmistui vanhusten paivakeskukseksi, tarjoaa aivan loistavat mahdollisuudet monenlaiseen toimintaan. Olin jo masentua, kun kuulin, etta paikan johtaja oli taas vaihtunut. Johtaja numero yksi edusti taman maan virkamiehistoa karmeimmillaan; hanen ainoa tavoitteensa oli huijata meilta ja valtiolta rahaa niin paljon kuin mahdollista. Han sai siirron jonnekin, toivottavasti suuntaan Siperia.


Johtaja numero kaksi oli aivan loistava tyyppi, hanella oli visioita paikan mahdollisuuksista ja iloitsin jo etukateen yhteistyosta hanen kanssaan. No, sitten hankin sai siirron jonnekin, toivottavasti korkeampaan virkaan. Pelkasin jo pahinta, kun kuulin, etta paikka oli saanut jalleen uuden johtajan, mutta suureksi helpotuksekseni han oli johtaja numero kakkosen hengenheimolainen; Mies, jolla on Visioita. Kun kavin hanta tapaamassa, han esitti ajatuksiaan keskuksen suhteen: rakennuksen peruskunnostustyot, naisille oma kasityokeskus, vanhuksille jotain fyysista toimintaa, esimerkiksi kasvihuoneita.


Rakennuksen toiseen kerrokseen, missa on erinomaiset majoitustilat, johtaja haluaisi perustaa jonkinlaisen orpokodin tapaisen paikan katulapsille. Kaikki hanen suunnitelmansa kayvat taysin yksiin sen kanssa, mista minakin olen haaveillut. Meidan pitaa viela kayda asian tiimoilta paljon neuvotteluja, mutta tamankaltaisten ihmisten tapaaminen herattaa ajatuksen siita, etta talla maalla viela on toivoa.


Kaydessani pyynnosta kovistelemassa eraan suomalaisprojektin paikallisia toteuttajia (Abilis sai aikaan osittain- tai neliraajahalvaantuneiden kuntoutuskeskuksen) sain ministeriossa kaydessani kuulla, etta maassa ei ole ainuttakaan invataksia. Tasta innostuneena olen asettanut tavoitteekseni hankkia tanne ainakin aluksi yhden ja toivottavasti myohemmin useampiakin invatakseja.


Uusin tyokohteeni on ADRAn projekti, joka auttaa Gerdecin rajahdysonnettomuuden uhreja. Taaskin on kyseessa varainkeruu. Hygieniapaketteja sille valitettavan suurelle joukolle, joka viela joutuu majoittumaan tilapaisissa avustuskeskuksissa seka varainkeruuta kahden rajahdyksessa vaurioituneen terveyskeskuksen kunnostamiseen.


Sitten on paljon pienimuotoista toimintaa ruohonjuuritasolla: ruokaa ja vaatteita ihmisille, joita tunnen henkilokohtaisesti, mikrolainoja pienyrittajille seka apua elaman monissa pienissa arkipaivan kuvioissa. Tama on se, mika tuottaa instant-iloa; kun nakee jonkun saavan helpotusta arkipaivaansa tassa ja nyt, mutta silti koen suurta iloa, kun myos saan nahda sellaisten projektien toteutuvan, joilla on vaikutuksia kauas tulevaisuuteen.

Sesam, aukene!

Ramin aiti tulee luokseni ja yltyy vuolaaseen puhevirtaan. Koska han nayttaa silta, etta aikoo juuri purskahtaa itkuun, otan kasvoilleni myotatuntoisen ilmeen ja yritan nyokkailla sopivissa kohdissa. Olen miellyttavasti omissa ajatuksissani, dumdi dum, kun sanat alkavat tunkeutua tajuntaani. "..olen niin surullinen, kun lahdet pois, etko voisi jaada pitemmaksi aikaa..". Taivahan talikynttilat! Ymmarran, mita nainen sanoo! Tunnen olevani kuin Eliza Doolittle ja vahalta pitaa, etten puhkea laulamaan ja tanssimaan. Halaan Ramin aitia ja sanon: Ymmarran! ja siihen sisaltyy enemman, kuin han tietaakan.


Ja taas! Tadit ja mina olemme kirkolla teella Felician luona ja han selittaa albaniaksi pitkat patkat jostain tylsasta konferenssista, missa on ollut miehensa kanssa. Sitten han aikoo esittaa minulle yhteenvedon englanniksi, mutta sanon: Kiitos, ei tarvitse. Olen ymmartanyt kaiken! [She did it! huutaa Henry Higgins].


En tieda mita on tapahtunut. Luultavasti ihmiselle tulee kieliopinnoissa vaihe, jolloin han yksinkertaisesti antaa periksi ja lopettaa tuskallisen hingertamisen. Nain tehdessaan han rentoutuu ja rentoutuminen avaa joitain suljettuja vaylia, joita pitkin ymmarrys vihdoin paasee etenemaan. Joka tapauksessa: tasta se lahtee!

Kuokkavieraana

Olen jo jonkun aikaa yrittanyt paasta kaymaan taidemuseon uudessa nayttelyssa. Siella on ihania vanhoja ikoneja, joiden restaurointityota esitellaan. Mutta taalla museot ovat todella outoihin aikoihin auki. 9-11 ja 17-20. Niin, namahan ovat juuri niita aikoja, jolloin ihmiset yleensa kayvat museoissa.


Nyt taitaa viimeinkin lykastaa, olen paikalla oikeaan aikaan. Mutta mitas taalla nyt tapahtuu? Piha on taynna diplomaattiautoja. Yritan maksaa paasymaksua, mutta lipunmyyja lykkaa minulle rahan takaisin ja viittaa vain kaymaan sisalle. Ihmisia kuljeskelee ympariina viinilasit kadessa. Ahaa, taalla on jonkun nayttelyn avajaiset.


Kansallispukuja Pohjois-Albaniasta. Mielenkiintoista. Yritan sulautua joukkoon ja nayttaa kutsuvieraalta tyylikkaiden rouvien joukossa, mika ei ihan onnistu, koska mina en ole tullut paikalle virka-autolla, olen pukeutunut saanmukaisiin tamineisiin ja naytan lahinna pullealta muumilta, jolla on kuraiset kengat.


Puvut ovat hirvean tiheaan kudottua mustaa villaa. Olen kuullut, etta ne saattavat painaa jopa 10 kiloa. Naissa naiset menivat pellolle, nama eivat ole mitaan juhla-asuja. Minulle on jaanyt arvoitukseksi, miksi niiden piti olla niin painavia. Naita samoja pukuja kuulema kaytettiin kesat talvet. Naisparat.


Kuljen ympariinsa ja popsin muina miehina pikkusuolaisia. Yhdessa nurkkauksessa soittaa kaksi miesta huiluja. Mina jaan seista tollottamaan ja kun miehet pitavat paussia, rupean jututtamaan heita. Toinen, pukumies, on jonkinlainen kansanmusiikkiguru, paikallinen marttipokela. Sanoo osaavansa soittaa 50 eri soitinta. Hanella on mukanaan esite, josta han nayttaa soitinkokoelmaansa. "Tama soitin oli aikaisemmin hyvin yleinen Albaniassa. Nyt niita on vain yksi jaljella ja se on minun omistuksessani". Vau!


Kerron olevani muiikinopettaja Suomesta, etta rakastan etnomusiikkia ja etta nimeni on Anna. Miehen kasvoille syttyy hella hymy. "Anna! Se oli minun aitini nimi!". Han nousee kattelemaan minua ja olemme vahintaan bestiksia siita hetkesta. Han esittaa minulle kutsun tulla tutustumaan kansansoitinkokoelmaansa ja antaa kayntikorttinsa.


Vasta museosta poistuttuani huomaan, etta ikonit jaivat nakematta..

Hammaslaakarissa, osa 2

Vastaanotolla. Hammaslaakarin apulainen iskee puudutuspiikin ikeneeni. Kukaan ei kysy, olenko allerginen jollekin tai onko minulla jokin laakitys. Huh, onpa vahvaa ainetta! Tama on jotain hevosille tarkoitettua. Tuntuu, etta korvatkin puutuvat.


Hammaslaakari aloittaa tyonsa. Aidillani oli tapana pyortyilla hammaslaakarilla, minua alkaa aina vain armottomasti nukuttaa. Poran tasainen surina, mukava tuoli, mmmm... Paani nojaa laakarin kasivarteen ja olen juuri saamassa unen paasta kiinni, kun han suihkuttaa jotain ainetta suuhuni. Ei sita tavanomaista antiseptista, vaan jotain hirvean hajuista/makuista. On kuin skunkki olisi ruikkaissut suuhuni!


Laakari saa kulumaan tyohon puolitoista tuntia. No, eipa minulla mikaan kiire ole. Sitten hanen apulaisensa hioo paikan sileaksi. Kas, tama oli uutta. Olen tyytyvainen lopputulokseen. Ja hinta: 32 euroa!

Siivekkaita

Silmalasini hajoavat ja haahuilen kaupungilla puolisokeana. Kas, mikas lintu tuossa on? Onko se sorsa? Ei, vanha tyhma pulu vain. Tajuan, etta en ole nahnyt tassa maassa yhtaan sorsaa ja minulle tulee ikava niita, niiden hauskoja pyrstoja ja vaappuvaa kavelya.

Kaksi miesta potkii ja hakkaa toisiaan kadulla ja huutaa kovalla aanella ilmeiseti karmeita solvauksia. Kuljen edelleen. Vahan matkan paassa on kaksi vitivalkoista kyyhkysta. Rauhankyyhkysia. Kuulkaas, pulut, olette vahan vaarassa paikassa. Siirtykaapa pari sataa metria tuohon suuntaan, mista kuuluu kovaa huutoa.


Lintuparvi lentaa linja-auton rinnalla samaa vauhtia kuin me liikumme. Ensimmainen parvi muuttolintuja! Ne kiitavat taivaan halki kuin mustat lumihiutaleet. Vahitellen parvi alkaa hajota, siita erkanee ensin muutama lintu, sitten useampi. Ovatko ne nyt tulleet perille, ovatko ne nyt kotona?

Neitsyita

Albaniassa silloin talloin alkaa harmittaa, etta en ole ryhtynyt antropologiksi. Koska maa on ollut taydellisessa umpiossa monta vuosikymmenta, on taalla sailynyt kulttuurillisia traditioita, joita ei kuvittelisi enaa kolmannen vuosituhannen Euroopasta loytyvan. Niin kuin esimerkiksi "Albanialaiset neitsyet".


Tama ilmio on ollut tunnettu Albaniassa jo ainakin 1400-luvulta lahtien. Kun perheessa ei ole ollut poikaa, joka olisi jatkanut perheen nimea ja tyota, joku tyttarista on leikannut hiuksensa lyhyeksi, pukeutunut miehen vaatteisiin ja ottanut perheen paan aseman. Han on vannonut elinikaista selibaattia kylanvanhimman lasnaollessa. Siita lahtien hanta on kohdeltu taysin niin kuin miesta, han on tehnyt miesten tyota, hanta on arvostetty kuin miesta ja han on saattanut saavuttaa korkean ja arvostetun aseman yhteisossa.


Erityisesti pohjoisessa, missa verikosto vielakin niittaa miespuolisia jasenia perheyhteisoista, on ollut katsottu tarpeelliseksi sailyttaa perinne, ettei perheen nimi olisi joutunut taysin kadoksiin. Maassa on arvion mukaan viela 30-40 tallaista neitsytta, ("virgjineshte"), jotkut jopa niin nuoria kuin parikymppisia.


Keskustelen Julianin kanssa asiasta ja han kertoi eraan tallaisen neitsyen juuri paasseen vankilasta (onkohan han ollut miesten vai naisten vankilassa?), siita oli ollut uutisissa. Julian lupaa yrittaa jarjestaa minulle tapaamisen haastattelua varten tallaisen henkilon kanssa (mutta nyt kun meilla oli tama Lenin-selkkaus, niin en tieda,haluaako han viela auttaa minua..).


Tavallaan naiden naisten asema ja mahdollisuudet ovat olleet hyvin edistykselliset tassa erittain patriarkaalisessa yhteiskunnassa, missa ei ole ollut yhtaan Niskavuoren Hetaa. Nuori nainen on voinut talla tavalla valttaa vaikka menemasta naimisiin miehen kanssa, jota ei ole halunnut puolisokseen. Mutta toisaalta valinta on merkinnyt yksinaista, perheetonta elamaa. Joka tapauksessa, ilmio on kiehtova ja mielenkiintoinen.

Hammaslaakarissa

Hampaasta putoaa paikka. Olen yrittanyt lahes hysteerisella huolella hoitaa hampaani kuntoon aina kun olen Suomessa kaymassa. Olen kaynyt albanialaisissa sairaaloissa ja laakareitten vastaanotoilla ja se mita olen niissa nahnyt ei ole ollut omiaan lisaamaan luottamustani paikalliseen "terveyden"hoitoon. Sanapari "albanialainen hammaslaakari" on herattanyt suunnilleen yhta positiivisia mielikuvia kuin "espanjalainen inkvisitio" tai "kiinalainen vesikidutus". Mutta nyt on Suomeen paluuseen monta viikkoa aikaa. Ei auta, pakko on yrittaa.


Felicia antaa minulle oman hammaslaakarinsa nimen ja nayttaa paikan. Laakari on kyllakin melko hintava hanen mukaansa. No kiva. Rahjainen kuja ja ransistyneet rakennukset vain vahvistavat ennakkokasitystani. Mutta voi onnea, paikka on ultrasiisti ja hygienisen nakoinen taysin moderneine lansimaalaisine varusteineen. Ei poljettavia porakoneita, niin kuin pahimmissa painajaisissani kuvittelin.


Ajattelen vain tiedustella hintoja ja mahdollista ajanvarausta, kun hammaslaakari pyyhkaisee minut tuoliin. Tutkii ja kertoo, etta pitaa ottaa rontgenkuva. Minut ohjataan huoneeseen, jossa on rontgenlaitteen lisaksi kaksi ortopantomografia. Hyvat hynssyrat! Olen totaalisesti aliarvioinut taman maan. Rontgenkuvan hinta on jarkyttavat 200 lekea (noin puolitoista euroa). No kylla, varsinaisia verenimijoita.


Hammaslaakari tsiigailee rontgenkuvaa. -Tule huomenna puoli yhdeksalta. Jos joudutaan tekemaan juurihoito, niin hinta on 45 euroa, jos ei, niin kympin vahemman. Alan ihmetella, mita Felicia ymmartaa sanalla "kallis". Tamahan on oikea hammastaivas! No, huomenna nahdaan, mita silla rahalla saa.

Rikkautta

Joka tiistai, niin kuin tanaankin, kaymme Felician kanssa laheisessa kylassa pikkuruisessa talossa, jossa asuu isa, aiti ja viisi pienta lasta. Joskus viemme ruokaa, joskus vaatteita ja Felicia useimmiten tutkii raamattua yhdessa vanhempien kanssa, jotka ovat innoissaan kuulemastaan. Felicia on elementissaan, tama on se, mita han tekee mieluiten ja mina omassani istumassa matolla lapsilauman kanssa viihdyttamassa heita, etta aikuiset saavat keskustella rauhassa.


Perheessa on nelja tyttoa, toinen toistaan kauniimpia ja hannanhuippuna pieni, pulllea poika. Piirran paperit tayteen elefantteja, leijonia ja kirahveja ja kaikki, mita vain suinkin saan aikaiseksi, kirvoittaa ihastuneita huokauksia: Voi, kuinka kaunis! Joku pyyhkaisee valilla hiukset otsaltani ja kysyy huolestuneena: Oletko vasynyt?


Askartelemme yhdessa ja yksi tytoista painautuu ihan kylkeeni kiinni. Han haisee niin pahalta, etta saan tuskin hengitettya. Mutta missapa nama ihmisparat peseytyisivat, naissa surkeissa oloissa. Huoneen nurkassa on puuhella, joka toimii lammon lahteena ja se on myos kaikki, mika taloudessa edustaa keittiota, sen paalla keitetaan ruuat. Juoksevaa vetta ei talossa ole.


Lapset ovat hyvin kasvatettuja ja kohteliaita ja kaikesta nakee, etta tassa talossa on kaikesta puutteesta huolimatta paljon rakkautta. Perheesta huokuu rauhaa ja iloa ja kun poistumme Felician kanssa, tunnemme saaneemme enemman kuin antaneemme.

Syntipukki

Olemme joukolla viettamassa iltaa Julianin ja Trixin luona. Joku mainitsee Leninin ja minun taytyy tietysti mainita yhteydestani toveri Uljanoviin.


Isotatini Liisa (isoaitini sisar) piilotteli Vladimir Iljitsia asunnossaan Helsingissa eraana niista kerroista, kun tama oli salaa Suomessa. Kovin oli ollut hermostunut, mittaillut keittion lattiaa ja kysellyt kiinnostuneena Liisa-tadin palatessa kaupungilta, etta mita siella oli puhuttu ja mitka olivat tunnelmat. Palkaksi oli toveri Lenin antanut hanelle myohemmin kultakellon ja valtion elakkeen.


Julian katsoo minua tyrmistyneena. "Sinunko takiasi mina olen joutunut karsimaan kaikki ne vuodet?! Sinunko takiasi minun maani oli diktatuurin vallassa nelja vuosikymmenta?!". Glunk.. Syyllisyys vyoryy ylitseni kuin hyokyaalto. Anteeksi, ihmisjunta! Anteeksi, kaikki! Mutta mita Liisa-tadin olisi pitanyt tehda? Lusikoida arsenikkia toveri Leninin kalasoppaan?


Julian mulkoilee minua edelleen syyttavasti. Jotenkin minusta tuntuu, etta tasta puhutaan viela..

Kohteliaisuuksia

Minun paahani taottiin lapsena, etta Valehdella Ei Saa. Ei ole olemassa mustia ja valkoisia valheita, pelkastaan Valheita. Tama topeliaaninen elamanfilosofia on seurannut minua halki vuosien.

Niinpa olen sitten varsinaisessa pulassa, kun joku kysyy minulta Kysymyksia, Joita Ei Koskaan Pitaisi Kysya. Tyyliin: "Eiko vauvani olekin suloinen?" HIRV!.. siis, ahhah, kas palleroa! [rouva hyva, oletteko varma, etta pienokaisenne ei ole vaihdokas, esimerkiksi laheisesta elaintarhasta], tai: "Eiko tyttareni soitakin kauniisti pianoa?" Ah, olen aina pitanyt Sibeliuksesta! [ja siksi karsin nyt suunnattomasti, kun kersanne pahoinpitelee hanen tuotantoaan].


Albaanit ovat ekspertteja Kysymyksissa, Joita Ei Koskaan Pitaisi Kysya. Emanta tiedustelee moneen kertaan aterian aikana, onko ruoka hyvaa (ehka muistini alkaa rapautua, mutta en usko kuulleeni koskaan tallaista kysymysta Suomessa). Usein pystyn onneksi vastaamaan taysin rehellisesti, etta hyvaa on ja kiitos, saisinko lisaa, mutta aina silloin talloin tunnen seta Topeliuksen tuijottavan katseen niskassani, kun yritan vasata totuudenmukaista, mutta suurin piirtein kohteliasta vastausta kysymykseen.


Olen kehittanyt uuden taktiikan, joka perustuu vanhaan teemaan: Hyokkays on paras puolustus. Pyrin sanomaan jotain positiiviselta kuulostavaa, mutta totuudenmukaista, ennen kuin kohtalokas kysymys esitetaan, esimerkiksi: Onko tama purjopiirakkaa? Rakastan purjoa! [mutta tama hiekka rouskuu pahasti hampaissa] tai: Pinaattia? Sehan on niin terveellista! [mutta en voi sietaa sita, en ole koskaan voinut enka koskaan ole sietava]. Nama lausahdukset yleensa loihtivat hymyn ehtoisen emannan huulille ja mina olen jalleen selvinnut puhtain paperein testista.

Kielitaidottomuutta

Surkeahko albanian kielen taitoni kohenee erittain hitaasti, mutta varmasti. Minulla oli puoli vuotta perati opettaja ja naiden kuukausien aikana emme opiskelleet mitaan verbeista. Niinpa puhun tata nykya sujuvasti ilman verbeja. "Mina taalla huomenna kello kolme". Ihan kaikki ymmartavat.


Sanavarasto lisaantuu koko ajan, viimeksi olen tietysti oppinut, mika on haat ja se on albaniaksi dasma. Minusta tosin dasma kuulostaa joltain tartuntataudilta ["Voi hirveaa, oletko kuullut, etta Irmalla on dasma!"]


Jotkut sanat ovat kammottavia vaannoksia englannista (vatsa on stomaku) tai sitten lainoja italiasta, kreikasta tai turkista. Vaikka en ymmarra ihmisten puheesta usein tuon taivaallista, niin minulle on siunaantunut taysin tarpeeton lahja: pystyn puheesta paattelemaan, mista pain Albaniaa kyseinen henkilo on.


Olen opetellut viikonpaivat vaikka kuinka moneen kertaan ja vielakaan en muista niita. Ainoastaan maanantain, se on hene. Ja sitten kun joku kysyy etta vaikkapa mina paivana olen tulossa kaymaan hanen luonaan, minun pitaa aloittaa aina maamantaista: "Ei maanantaina, vaan--" ja sitten vastapuoli kay hammastyneena lapi koko litanian "Tiistaina?" "Ei!" "Keskiviikkona?" "Ei!" Torstaina?" "Ei!" Perjantaina?" "Ei!" "Lauantaina?" "Ei!" "Sunnuntaina?" "NIIN!!"

Naapurissa

Minut raahataan kylailemaan naapuriin. Koska visiitti on ensimmainen, esiintyy vieraskoreutta ja jaykkyytta puolin ja toisin. Emanta kiikuttaa eteeni lautasellisen herkkuja, joita albanialaiskodeissa on naemma loppumattomat maarat yllatysvieraiden varalta.


En oikein tieda mitaan kamalampaa, kuin viralliset kylailyt. Pudottelen tavaroita lattialle, rikon koriste-esineita ja kaadan vahintaan mehulasin poytaliinalle.


Koska lounas on jaanyt valiin ja ollaan pitkalla illassa, niin kayn antimien kimppuun. Appelsiini. Yritan kuoria sita veitsella, mutta se ei suostu yhteistyohon, vaan hajoaa kuin kasikranaatti. Veriappelsiini. Tuskan hiki kohoaa otsalle. Yhdesta pienesta hedelmasta tulee mehua noin viisi litraa. Poydalla on valkoinen perintopitsiliina ja kauhistunut emanta seuraa tuhoon tuomittua taisteluani paholaishedelman kanssa. Han kiikuttaa epatoivoissaan lisaa lautasliinoja.


Selvittyani vaikeimmasta osuudesta huokaan helpotuksesta. Pikkuleipa, helppo nakki! Mutta jotenkin se lipsahtaa kadestani ja lentaa sisalle puseron kaula-aukosta. Ymparilla istuvien ilmeet ovat hammentyneet. Ei olisi pitanyt sanoa olevani Suomesta. Tuotan hapeaa koko kansakunnalle. Ensi kerralla sanon olevani vaikka Muurmanskista. Menkoon heidan piikkinsa.


Ahdan makeisia suuhuni. Mutta ne ovat ilmeisesti olleet kaapissa jo pari vuotta. Ehka taalla onkin tapana jattaa kaikki lautaselle ja vieraitten mentya emanta tyrkkaa herkut takaisin hyllylle, mista ne otetaan uusiokayttoon seuraavien vieraitten saapuessa. Ja sitten tulee joku tollo Muurmanskista ja luulee, etta ne on oikeasti tarkoitettu syotaviksi. Nielaisen koko kontin melkein pureskelemattomana, etta hampaisiin jaisi edes joku paikka jaljelle.


Valmis! Olen helpottunut kuin temppuradan suorittaja. Onneksi visiitit talla eivat kesta kauaa ja poistun paikalta niin pian kuin inhimillisesti mahdollista. Ja alkaa vain kutsuko minua lounaalle!

Festival of Faith

Seurakunta kokoontuu saannollisin valiajoin Uskon festivaaleille. Kristittyja on tassa maassa vahan ja on tarkeaa tavata, jakaa kokemuksia ja rohkaista toinen toisiamme. Syomme yhdessa, paivitamme kuulumisia ja iloitsemme hyvista uutisista.


Vieraileva pastori Kroatiasta kertoo hanelle hiljattain sattuneesta tapahtumasta. Han on pitkanmatkan junassa, jonka maaranpaana on Istambul. Vapaita paikkoja on hyvin vahan ja han kulkee vaunujen halki loytaakseen sellaisen. Vihdoin han tulee vaunuun, jossa on valtava maara tavaroita ja vain yksi ihminen istumassa. "Onko tassa vapaa paikka?" On toki". Aikaa kuluu eika vaunuun tule muita ihmisia. "Missa kaikki muut ovat?" "Ei tahan vaunuun tule ketaan muita". Mies oli varannut koko vaunuosaston itselleen ja tavaroilleen, mutta ystavamme sai istua siina hanen kanssaan.

"Saanko kysya miksi sinulla on nain suunnaton maara tavaroita?" "Toki, mehan istumme tassa hyvan aikaa yhdessa, mina kerron sinulle tarinani".


Hanet oli heitetty vastasyntyneena vauvana tienvarsipysahdyspaikan roskasailioon. Juuri ajoissa muutamat matkalaiset olivat tulleet paikalle ja pelastaneet pienokaisen. Hanet oli viety orpokotiin ja valtio oli kasvattanut ja kouluttanut hanet insinooriksi. Han oli saanut Sveitsista erittain hyvan tyopaikan ja hanesta oli tullut hyvin varakas mies. Mutta oli jotain, mita hanelta puuttui.


Kymmenen vuoden ajan han oli laittanut saannollisesti lehteen ilmoituksen, jossa han etsi vanhempiaan. Ja vihdoin, kymmenen vuoden jalkeen, hanen aitinsa oli vastannut ilmoitukseen. "Ja nyt", sanoo mies "olen matkalla tapaamaan aitiani. Nama tavarat ovat kaikki hanelle. Ja kun saavun perille, rakennutan hanelle kaupungin kauneimman talon" [tassa kohtaa itken jo niin, etta puvun etumusta on marka].


Pastori puhuu kauniisti siita, kuinka meilla kaikilla on tarve kuulua jollekin. Lapset kuuluvat vanhemmilleen, nuorukainen kuuluu vaimolleen ja tama mies kaipasi kaikkien naiden vuosien jalkeen omistaa aidin. Mutta meidan kaikkien perimmainen kaipaukseme on kuulua Jumalalle ja paasta yhteyteen hanen kanssaan, joka on meidat luonut. Ilman hanta me olemme kuin hylatyt lapset, jotka kasvavat orpoina ilman Isaa.

Haissa

Felicia on kutsuttu haihin Kosovoon ja koska han ymmartaa sielunelamaani ja tietaa, etta rakstan kayda paikoissa, han raahaa minut mukaansa. Linja-auto lahtee illalla museon takaa. Meilla on hirvean hauskaa, kerrankin meilla on aikaa istua kiireettomasti yhdessa ilman, etta Felicia sinkoilee ympariinsa kuin ohjus. Nauramme kaikille jutuille, syomme evaita ja juoruilemme.


Felicia on elakeikainen ja erittain nuorekas ja hauska, mutta ei mikaan Jane Fonda ja mina taas olen oma vanha itseni, mutta koska autossa ei ole meidan lisaksemme kuin yksi vanha mamma, niin miehet alkavat taas porrata meidan ymparillamme. Tata ilmiota on vaikea ymmartaa, jos sita ei ole itse kokenut. Kolme komeaa nuorta miesta alkaa piirittaa Feliciaa ja koska han on lempea ja karsivallinen, (toisin kuin mina), han vastailee ystavallisesti kysymyksiin.


"Opiskeletko sina Tiranassa?". Mina olen tukehtua omassa penkissani. Tasta Felicia saa kuulla viela monta kertaa. Pysahtelemme useita kertoja pienissa tienvarsipaikoissa, jossa on hirveat huussit, ja koko ajan miehet kayvat kyselemassa: Onko kaikki hyvin? Felicia vaittaa, etta yksi miehista on meidan suojelusenkelimme, mutta sanon, etta han on siihen liian hyvannakkoinen. Felicia haluaa uskoa omaan teoriaansa.


Linja-auton kuljettajalla on vain yksi kasetti (tama on ainoa paikka maailmassa, missa olen viela nahnyt kaytettavan c-kasetteja) ja kun matka halki yon kestaa 12 tuntia, niin saamme kuulla kappaleet noin x kertaa. Tunnen syvaa kiitollisuutta siita, etta ne ovat kaikki sellaisia, joita kuuntelen mielellani; Wind of change, Nothing else matters, My heart will go on.


Linja-auto kiemurtelee ylos, ylos pitkin vuoristoteita. Felicia sanoo: katso noita tahtia! mutta minun ikkunani on niin likainen, etta sen lapi ei nay edes kuu.


Lyhyehko pysahdys tullissa ja saan passiini ensimmaista kertaa passiini itsenaisen Kosovon leiman. Aamun kelmeassa kajossa saavumme Gjakovaan, missa Diana, morsian on meita vastassa ja vie kotiinsa. Talo on valtava ja huoneita on paljon. Diana nayttaa meille paikkoja. Joka huoneessa nakyy nukkuvan joku hanen veljistaan, heita on viisi ja siihen viela sulhasen veljet lisaksi.


Menemme alimmaiseen kerrokseen, minne meille on laitettu vuoteet valmiiksi. Kayn pitkskseni ja sanon, etten usko, etta saan nukuttua. Sen jalkeisista tapahtumista minulla ei ole mitaan mielikuvaa, olen koomanomaisessa tilassa pitkalle aamupaivaan. Heraan pari tuntia ennen haitten alkamista. Sitten onkin jo aika ruveta puleeraamaan itseaan.


Kun naen muuta paikalle saapuneet haavieraat (naiset), tajuan, etta olen pahasti alipukeutunut. Minun asusteeni kavisivat vaikka hautajaisiin. Paikalliset naisihmiset kimaltavat ja saihkyvat pitkissa leningeissaan, joissa voisi menna kevyesti meikalaisiin linnan juhliin. Suomalaisiin traditioihin kuuluu, etta yritetaan antaa morsiamen loistaa eniten, koska han on juhlan kuningatar. Taalla kaikki saavat yrittaa ylittaa toiset koreudessa. Kuiskaan Felicialle, etta nyt tiedan, kuinka pukeudun seuraaviin haihin. Naisilla on hurjat hiuslaitteet ja ylimaallisen paksut kerrokset meikkia ja mina katson lamaantuneena peilista omaa uloskasvanutta tukkaani.


Diana kysyy, voisinko soittaa haamarssin. Ahaa, nama ovat tallaiset ex tempore-haat. Kayhan se. Useat vieraista ovat muslimeja ja harva paikalla olevista kristityistakaan on ollut kristillisissa haissa, niin etta heilla ei ole mitaan fiksoitunutta ennakkokasitysta siita, miten pitaisi toimia.


Istun kirkkkosalissa odottamassa tilaisuuden alkua. Jasso, morsian ja sulhanen tulevat kirkkovaen seuraan katteleman tuttavia, Eihan taman nain pitanyt menna. No, heidan haansa, tehkoot mita haluavat. Vihdoin kaikki on katelty ja pussailtu ja pari menee uudelleen ulos ja sitten haamarssin saestyksella sisaan.


Morsian pyyhkaisee ohi mennessaan valtavalla vannehameellaan pastori Sylvainin kitaran lentoon ja saan napattua sen juuri kiinni vasemmalla kadellani, ennenkuin se paiskautuu maahan. Oikealla kadella soitan koko ajan keskeytymatta haamarssia kammottavilla pienilla sahkouruilla. Olen hyvin ylpea itsestani. Tahan taydelliseeen suoritukseen pystyn kolmenkymmenen vuoden kokemuksella soittokeikoilta oudoissa tilanteissa.


Jaha, vihkipastori ei ole viela tullut, vaikka toimitus jo aloitettiin. Paikalla on puolen tusinaa muuta pastoria, jotka pitavat ex tempore-puheita. Sitten morsian sanoo, etta pidetaanpa tassa nyt paussi, kun pappi ei ole viela tullut ja kaikki menevat aulaan juomaan mehua ja syomaan kakkuja. Minua rupaa tilanteen kaoottisuus hysteerisesti naurattamaan. Mutta voi, tallaisia pitaisi kaikkien haatilaisuuksian olla, ketaan ei kirista nama yllattavat kaanteet, kaikki nauttivat iloisesti yhdessaolosta.


Muslimihaissa, joihin useimmat paikalla olevat ovat tottuneet, ei ole mitaan varsinaista seremoniaa. Niissa pari on kaynyt maistraatissa jo aiemmin virallisesti rekisteroimassa suhteensa. Varsinaisissa haissa vain tanssitaan, syodaan ja juhlitaan tuntikausia, joskus useammankin paivan.


Tilaisuus jatkuu. Pastori Sylvain laulaa jonkun kiinankielisen rakkauslaulun, joka sopii hyvin tilaisuuden yleiseen surrealistisuuteen. No nyt saapuu vihdoin pappi ja pari saadaan siunattua. Sitten lahdetaan ravintolaan juhlimaan.


Kahlattuani lapi nelja ruokalajia olen melkein tajuton syomisesta. Koko ajan musiikki raikaa ja ihmiset nousevat valilla poydistaan tanssimaan paikallisia kansantansseja, jotka ovat lahinna pitkassa jonossa askeltamista ja kauniita kasien liikkeita.


Koska paasemme Felician kanssa pastori Sylvainin kyydilla takaisin Tiranaan ja hanen taytyy lahtea aikaisin kiireittensa takia, joudumme lahtemaan paljon ennen muita ja haakakku jaa syomatta, mika on pelkastaan onnellinen asia, silla asteikolla 1-10 kakut ovat taalla suunnilleen luokkaa 15 makeudeltaan.


Paluumatka on vahintaan yhta hauska kuin menomatka, ajamme pitkin kapeita vuoristoteita ja me laulamme yhdessa kolmiaanisesti vanhoja, rakkaita lauluja; Felicia sopraanoa, mina alttoa ja pastori Sylvain kauniilla aanellaan bassoa. Aamun varhaisina tunteina saavumme Tiranaan, vasyneina ja onnellisina.

Haihin

Olemme lahdossa haihin Kosovoon. En ole koskaan tavannut morsianta enka sulhasta, mutta eipa haittaa. Bussimatka kestaa 12 tuntia, matkustamme koko yon,kivaa! Kirjoitan perjantaina kun olen tullut takaisin ja kerron kaikki!

Rouva Hygeian vieraana

Painan kylpyhuoneen valokatkaisijaa ja sen alapuolella oleva pistorasia putoaa lattialle. Miksi minulle aina kay nain! Vastaus: Siksi, etta olen Albaniassa. Kylpyhuone on isohkon yksion kokoinen, mutta se onkin sen ainoa luksusominaisuus. Kaakeleita ei ole ja rappaukset tippuvat surumielisesti lattialle. Haju on samanlainen kuin 60-luvulla maalla navetan maitohuoneessa, en tieda, mika on yhteinen nimittaja naiden kahden paikan valilla. Ehka krooninen kosteus.


Seison nurkassa ja kayn rohkaisevaa keskustelua itseni kanssa. Hengitykseni tuottaa ilmaan pienia, valkoisia pilvia. –Nopeasti vain vaattet pois, pakko menna suihkuun. –Onko ihan pakko menna suihkuun? –On pakko, rupeaa haisemaan muuten. Alan vakavasti harkita vaatteet paalla suihkuun menemista. Sitten saan vihdoin jostain yliluonnollista rohkeutta ja tempaisen vaatteet pois. Iiih iih iih! Pikavauhtia kylman kivilattian poikki ja suihkuun.


Korjaus: taman kylpyhuoneen toinen luksusominaisuus on, etta koska se saa veden omasta kaivosta, niin tassa taloudessa paasee aina suihkuun (toisin kuin ensimmaisessa asuinpaikassani, jossa jouduin olemaan joskus kolmekin paivaa ilman vetta). Suihkun paine on aneeminen, eika tama nyt varsinaisesti mikaan power shower ole muutamine harvoine vesinoroineen, mutta vesi on lamminta, jopa kuumaa!


Myohemmin illalla selailen kirjaa, jossa on kuvia antiikin ajan patsaista. Kas, terveyden jumalattaren nimi on Hygeia (ranskaksi Hygiene). Eli tasta on tullut sana hygienia, puhtaudesta. Rouva Hygeia nayttaa hyvin santilliselta, jopa ankaralta. Olen varma siita, etta han on juuri kuurannut puhtaaksi suuren lapsilauman. Mutta tanaan han olisi jopa minuun tyytyvainen.

Huussissa (ei heikkohermoisille)

Uudessa asuinpaikassani on niin kutsuttu turkkilainen vessa, toisin sanoen –reika lattiassa. Olen aina tunnustanut naiden mukavuuslaitosten erinomaisuuden, ovathan ne verrattoman paljon hygienisempia kayttaa kuin lansimaiset pontot, joilla on istunut ziljoona ihmista sinua ennen. Mutta uutuus vaatii opettelua ja uudelleenasennoitumista. Kestaa aikansa ennen kuin ymmarran kuinka pain systeemissa seistaan.


Ensimmaisella kerralla kohtaan ikavan yllatyksen: ei vessapaperia. Selvian siita pelkalla saikahdyksella. Mutta mitas tallaisissa tilanteissa on tapana tehda? En voi ruveta raahaamaan talouteen vessapaperia, loukkaantuvat viela. Mutta oikeasti, miten he.. Alan salakuljettaa paperinenaliinoja hihassani.


Hidas kun olen, niin vasta noin aksannella kerralla huomaan, etta vesisailion paalla on pieni muovikannu ja saippua. Ahaa, he siis.. En viitsi ajatella ajatusta loppuun asti. Jatkan paperin salakuljettamista.


Miten ne reumaattiset vanhat mummot pystyvat kyykkimaan naissa? Minullekin alkaa jo tuottaa vaikeuksia. Vasen polvi meni jotenkin huonoksi pari vuotta sitten kun olimme taalla ensimmaista kertaa kaymassa, enka saa sita aina taivutettua. Niinpa joskus, huonoina paivina, kyykistyn vain oikealla jalallani, vasen jalka suorana, niin kun olisin aloittelemassa venalaista kansantanssia. Onneksi kukaan ei ole nakemassa..


Hygienia sikseen, olen tata nykya liikuttavan iloinen kun paasen vessaan, jossa on oikea pontto. Niinhan se on, etta asioita alkaa arvostaa vasta sitten, kun ne on menettanyt..

Taalla lampimissa etelan maissa..

Istumme Ramin aidin kanssa sohvalla ja olemme katselevinamme TVta. Ramin aiti ei nae mitaan, koska hanella ei ole silmalaseja (siis ei omista). Mina taas en muuten vaan ymmarra mitaan, kun ohjelma on albaniaksi tekstitetty brasilialainen saippuaooppera. Mutta meneehan se nainkin. Kylma vain tuppaa olemaan. Kysyn hampaat kalisten Ramin aidilta eiko hanta palella. Juu, kylla vain. Ja sitten saan kuulla, etta hanen sahkolaskunsa on kuukausittain puolet isompi kuin hanen elakkeensa. No ei siina sitten paljoa lammitella. Tiedan itsekin karvaasta kokemuksesta kuinka hirveita energiasyoppoja sahkolammittimet ovat.


Kun Ramin aiti kysyy jo toistamiseen, olenko kohta menossa nukkumaan, ymmarran viimein vinkin. Kello ei ole viela kahdeksaakaan, mutta tassa taloudessa mennaan, niin kuin paikallinen sanonta kuuluu, “kanojen kanssa nukkumaan” (lue=AIKAISIN).


Vetaydyn huoneeseeni, joka on jarkyttavan kylma. Se ihminen, joka ensimmaisena kirjoitti paperille sanat “Kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin” on elanyt Suomessa joskus ennen keskuslammityksen tuloa. Tama kostea kylmyys aiheuttaa miltei fyysista kipua. Samoin kuin lampimissa maissa on helpompi kestaa kuivaa kuin kosteaa kuumuutta, on Suomen kuiva kylmyys verrattomammin miellyttavaa kuin tama. Siella pystyn olemaan ulkona vaikka T-paidassa kovillakin pakkasilla (kunhan ei nyt loputtoman pitkia aikoja).
Taalla ei fysiikka tahdo kestaa millaan alhaisia lampotiloja.


Yritan monena yona nukkua yopuku paalla, koska niin kuuluu tehda. Sitten jarki saa voiton ja eraana iltana pukeudun kahteen pitkahihaiseen puseroon ja villatakkiin ja vedan jalkaan pitkat housut nukkumaan mennessa. Tuottaa hieman vaikeuksia kaantaa sangyssa kylkea kun on pukeutunut kuin naparetkelle, mutta ah onnea, saan vihdoinkin nukuttua

Elaimellista menoa

Kaymme pikkuriikkisessa Fierin elaintarhassa. Ensin leijonahakkien luokse. Mita ihm..! Leijonat ovat tuossa hakissa ihan tuon aidan takana, jossa on HYVIN suuret silmukat. Elaimen kuono nojaa aitaan. Ja mina siis paasen yhta lahelle aitaa kuin se! En ole ikina ollut nain lahella leijonaa. Se on lumoavan kaunis. Mutta toivottavasti tanne ei eksy aiteja pienten lasten kanssa, jos kaitsenta on lepsuhkoa. "Aiti, katso, iso kissa.." HAMS!! "Buhuuu!!!" Ja pienokaisen loistavan uran konserttipianistina voi unohtaa.


Sitten eteenpain. Ja tuolla on hakissa..pekingeesi! PEKINGEESI! Eiko taalla pitaisi olla hakeissa eksoottisia elaimia? Mutta ehka tassa on nyt naytteilla Albanian ainoa pekingeesi.


Susihakki. Menen lahemmaksi. Kaksi hukkaa juoksentelee edes takaisin, iloisesti telmien ja toisiaan pureskellen. Ne kayttaytyvat aivan kuin kotikoirat. Siirryn lahemmaksi aitaa ja samoin tekee myos toinen susista. Ei taaskaan mitaan turhia esteita ihmisen ja elainkunnan valilla. Susi katselee minua hilpean nakoisena ja hulluus saa minussa ylivallan. Ojennan sormeni ja susi nuolee kattani. Susi nuolee kattani!! Taman on nyt sitten oltava yksi elamani tahtihetkista! Susi katsoo minua odottavasti ja mina rapsutan sita. Se sulkee silmansa ja taivuttaa kaulaansa nauttien rapsutuksesta aivan kuin kotikoira. Olen aivan myyty! TAHDON OMAN SUDEN!!

Fierissa

On ihana istua suomalaisessa aamiaispoydassa vaihteen vuoksi. Kaurapuuroa! ja leivan paalle emmental-juustoa, joka on taalla kallis ylellisyystarvike. Istumme aamutakeissa, mika olisi mahdottomuus albanialaishuushollissa, taalla kun naiset ovat aina asiallisesti pukeutuneita, oli vuorokaudenaika mika hyvansa. Itse asiassa en ole edes varma, nukkuvatko naiset taalla milloinkaan, ehka he vain vuorokauden ympariinsa siivoavat ja laittavat ruokaa.


Joka tapauksessa, me istumme kiireettomina ja jaamme toisillemme tiedon murusia. “Tiedatko, mista Tiranasta saa sita ja sita? ”. Onko sinulla mitaan hyvaa suomalaista reseptia, nama ovat jo kyllastyneet nykyiseeen repertuaariini? ”. Saan myos kuulla, etta Suomella on Balkanilla uusi kiertava suurlahettilas, jonka asemapaikkana on Ateena. Hyva tietaa. Otan myos netista hanen ja kakkoskonsulin puhelinnumeron. Eihan sita koskaan tieda, milloin joutuu soittamaan suurlahettilaan hatanumeroon: “Anteeksi, etta vaivaan nain kello kolmelta aamulla, mutta olen pidatettyna taalla putkassa hakattuani eraan miehen kasilaukullani tajuttomaksi..”.


Lahdemme kaymaan Ardenican ortodoksiluostarissa, joka myos sijaitsee korkealla kukkulalla kuvauksellisten maisemien ymparoimana. Koska kyseessa on miesluostari, emme paase katsomaan kuin kirkkoa, mutta voi, minkalainen kirkko! Olemme ainoat vierailijat paikalla ja paikalla oleva mies avaa meille pyhaton oven. Ihana suitsukkeisen tuoksu tulvahtaa vastaan, kirkko on historiallisesta arvostaan huolimatta jatkuvassa kaytossa.


Himmeassa lampun valossa kimmeltavat seinilla uskomattoman ihanat maalaukset ja kirkko on koristeltu puuleikkauksin, joita kuvailemaan minulla ei riita edes sanoja. Suureksi ilokseni kuulen, etta satoja vuotta vanhan rakennuksen entisointityot ovat kaynnissa. Paitsi kultturihistoriallista arvoa, on kirkolla albaaneille myos suuri tunnearvo: heidan 1400-luvulla elanyt kansallissankarinsa Skanderbeg on kruunattu kuninkaaksi tassa paikassa.


Diktatuurin aikana oli ryhma opettajia ja opiskelijoita lahetetty havittamaan tata paikkaa (tarkemmin sanottuna vuonna 1967). Niina aikoina kaikki, mika viittasi uskoon ja uskontoon, oli tuhottava. Sydantani riipaisee ajatella, minkalaisia historiallisia kansallisaarteita tuolloin on tuhottu. Kun havitysryhma oli saapunut paikalle, luostarissa ollut piispa Irenaeus nousi rohkeasti puolustamaan paikkaa. Voin sieluni silmin nahda valkohiuksisen vanhuksen seisovan uljaana hakkujaan ja vasaroitaan heiluttelevan joukon edessa ja vetoavan heihin, etteivat he aiheuttaisi korvaamatonta kulttuurillista ja historiallista menetysta.


Ja niin vaikuttava on ollut tuon yhden ainoan rohkean miehen puhe, etta havitystyota tekemaan tullut joukko kaantyy takaisin ja ihana kirkko ja luostari ovat viela tanakin paivana meidan ihailtavanamme.

Encounters with the Emperor

Olen ilmoittanut suomalaiselle ystavalleni, etta haluaisin Fierissa nahda erityisesti historiallisia kohteita, joita paikka on pullollaan. Albanian historia, varsinkin se varhaisempi, on mielestani hillittoman kiehtova. Koko maa on taynna arkeologisia aarteita, joista suurin osa vasta odottaa loytajaansa. Resurssien puutteessa mittaamattoman arvokkaat loydokset ovat jaaneet saan ja ilmojen, ajan hampaan ja ihmisten vandalismin kohteeksi tai, kuten sanottu, perati loytymatta.


Italiasta ja Ranskasta tulee tanne saannollisesti kaivausryhmia, mutta heidan taallaoloaikansa on rajoitettu. Paikalliset voimavarat ovat rajoitetut, harvat asiantuntijat ovat ylityollistettyja. Tanne voisi jarjestaa loputtomasti matkoja vapaaehtoisille arkeologiasta kiinnostuneille.


Saavumme Apolloniaan, joka sijaitseee korkean kukkulan huipulla. Astuessani ulos autosta hengitan syvaan puhdasta ilmaa. Miten ihanalta se tuoksuukaan Tiranan saasteiden ja polyn jalkeen. Raunioita! Joudun samanlaisen ekstaasin valtaan kuin aina. Voi jos paasisi edes viideksi minuutiksi ajassa taaksepain nakemaan ihmiset, jotka ovat kulkeneet naita mukulakivia pitkin, istuneet tuossa amfiteatterissa tai kokoontuneet talle Agoralle.


Lipunmyyjaukkeli antaa minulle pienen, mutta erittain ansioituneen englanninkielisen esitteen. "Apollonia on kreikkalainen siirtokunta, joka perustettiin noin 600 e.Kr". Saan selville, etta vasta 10 prosenttia alueesta on kaivettu esille. Siis talla kukkulalla on viela valtava maara rakennuksia hautautuneena! Kayn toimistossa ja kuulen, etta parin viikon paasta tanne on tulossa ranskalainen arkeologiryhma kaivauksia suorittamaan. Kysyn, tarvitsevatko he vapaaehtoistyontekijaa ja jatan yhteystietoni.


Saamassani esitteessa lukee edelleen: "Nuori Octavianus eli ja opiskeli taalla vuonna 45 e. Kr, ennen kuin hanesta tuli Augustus (keisari)". Mita!! Keisari Augustus!! Siis se sama, joka "antoi kaskyn, etta koko maailma oli verolle pantava". Onko han kulkenut tassa, missa mina nyt kavelen ja katsonut tasta tunne merelle pain uneksien loistavasta tulevaisuudesta?! Kylmat vareet kayvat pitkin selkapiitani. Mieletonta! Tunnen hyvin todellista historian siipien havinaa.


Viela illalla mietin asiaa. Rooman keisareita oli useita samannimisia. Mista ihmeesta nyt saan selville asian ilman lahdeteoksia tai nettia. Yhtakkia muistan: raamatun lopussa on Suomen Pipliaseuran laatima pieni raamatun sanasto! Sielta selaamaan. Ja kylla! Siella lukee: "Augustus. Latinan augustus 'kunnianarvioisa'."- Ahaa, Augustus ei olekaan nimi, vaan arvonimi, joka tarkoittaa suunnilleen ehka samaa, kuin "royal highness".- Ja teksti jatkuu: "Yksi Gaius Octavianuksen arvonimista. Augustus oli Rooman keisarina 27 e.Kr-14 jKr (Luuk 2:1)."


Huraa, mies on sama! Olen suunnattoman onnellinen, kun pienimuotoinen salapoliisityoni tuottaa tallaisen tuloksen. Minun on vaikea laskeutua takaisin maan pinnalle unelmistani kahden tuhannen vuoden takaa.

Kakavie..

Olen menossa Fieriin tapaamaan suomalaista naispastoria, johon olen tutustunut suomalaisissa pikkujouluissa Tiranassa. Nyt sitten pitaisi vain loytaa oikea bussi..
Paikasta, josta olen satoja kertoja nahnyt linja-auton lahtevan Fieriin pain, ei nyt lahde minkaanlaista kulkuneuvoa minnekaan. Minnekas tuo on menossa? Paikkaan nimelta Kakavie! No voi jarkytys, olisipa tosi noloa asua tuon nimisessa paikassa. Ystavat Suomessa kyselisivat, etta missas sina siella Albaniassa asutkaan? No, tuota, mina asun Kak.. siis tarkoitan, vahan sielta Tiranasta sinnepain. Ja toinenkin bussi Kakaviehen. Mikas muuttoliike sinne pain nyt on menossa? Mutta ei yhtaan autoa Fieriin.


Olen odotellut jo puolitoista tuntia. No, rupean sitten syomaan evaita. Mutta vieressa olevasta hokkelikylasta kantautuu sellainen loyhka, etta evaat ovat jaada syomatta. Siella ei ole vessoja, ja tuo liemi, mika valuu pitkin rinnetta, ei ole mutaa.. Ja ihan oikeasti, eiko KUKAAN voi korjata tuota kuollutta koiraa pois tuosta kadulta!


Lahistolla haahuilee albaanimies. "Anteeksi, lahteeko Fierin bussi tasta?" Mies kaantaa taman paassaan kuulumaan seuraavasti: "Oi sina komea ja hurmaava albaanimies, olen taysin sinun lumoissasi ja kun en kehdannut sinua muuten puhutella, niin hatapaissani rupesin kyselemaan linja-autoista". Mies kertoo bussin lahtevan tasta ja alkaa sitten polista omiaan. Tama on niita tilanteita, jolloin en ainakaan ymmarra albaniaa, mutta kuten tavallista, fraasit "en ymmarra" tai "puhun vain englantia" eivat tuota mitaan tulosta. Miekkonen suoltaa jatkuvasti puhetta ja kun siirryn kauemmaksi, han kokoaa nyssakkansa ja tulee perassa.


Sitten alkaa sataa. No niin, nyt riittaa. Lahden marssimaan poispain, kun tyhjasta ilmaantuu mies, joka kysyy minne pain olen menossa. Fieriin. No, hanen furgoninsa (Albaniassa erittain yleisessa kaytossa olevat "epaviralliset", myos muualta Euroopassa kaytosta poistetut minibussit) on menossa juuri sinne. Sulloudun autoon muun joukon seuraan. Furgon on hiukan kalliimpi kuin tavallinen linja-auto, mutta joka tapauksessa ihan kasittamattoman halpa.


Lahdemme liikkeelle ja mies osoittautuu olevan varsinainen vauhtihullu. Tai sitten han vain yrittaa ehtia ajaa tata valia mahdollisimman monta kertaa keraa tanaan tienatakseen enemman rahaa. Yritan kiinnittaa turvavyota, mutta sen lukko on rikki. Turvaudun jalleen hyvaksi havaittuun keinoon ja rukoilen hartaasti henkeni puolesta. Maisemat vilisevat ohi. Sattui kohdalle sitten tietyo tai osuus, joka on kuoppaisempi kuin perunapelto, vauhti ei hiljene yhtaan ja matkustajat pomppivat autossa kuin herneet.


Vihdoinkin Fierissa. Astun ulos jalat hyytelona. Ostan sen auton. Varmasti ostan!

Linja-autossa on ...

Eras stressaavimmista paikallisista kokemuksista on paikallisbussin kayttaminen. Alkuaikoina usein kavelin, kun en viela ollut tutustunut bussireitteihin, silla seurauksella, etta kenkani muuttuivat alta aikayksikon kayttokelvottomiksi. Nama "kenkia syovat kadut", kuten olen ne mielessani nimennyt, ovat niin karkeat ja kiviset, etta kuukaudessa ne kuluttavat kenganpohjat puhki. Eli bussilla on mentava.


Lysti on halpaa, kertamaksu on 20 lekea (alle 20 senttia). Mutta stressipisteet kylla kohoavat.


Linja-autot ovat muun Euroopan ylijaamakalustoa ja niin niiden valotauluissa lukee teksteja, jotka ilmoittavat niiden olevan menossa "Avignonin lentokentalle" (ranskaksi)tai "Oberammergauhun", mika jostain syysta ei lakkaa huvittamasta minua. Kaluston iasta johtuen vauhti on hyyyyyyvin hidas, mista johtuen linja-automatka kirkolle kestaa tunnin, kun kavellen matka kestaa tunnin ja 10 minuuttia. Ja taivas tietaa, etta mieluummin kavelisin senkin matkan, mutta kun ne kadut..


Albanialainen bussi ei ole koskaan liian taynna ottaakseen lisaa matkustajia. Niinpa arvioin, etta 30-40 hengen kulkuneuvossa on noin 80 ihmista. Riemua lisaa rahastaja, joka vaeltaa edes takaisin yrittaen saada ihmisilta maksuja. Kun autossa, joka on taynna kuin tokiolainen ruuhkajuna, joku yrittaa viela paasta kulkemaan eteenpain, alkavat arsyyntymispisteet nousta.


Albaani ajattelee, etta kun ollaan linja-autossa, niin kannykkaan on puhuttava LUJAA!! Niinpa kun Aapeli Saarisalon nakoinen valkohiuksinen mies soittaa puhelimellaan, kenellekaan ei jaa epaselvaksi keskustelun sisalto. "MITA AIDILLE KUULUU?? MITA ISALLE KUULUU?? MITA VELJELLE KUULUU?? MITA SISKOLLE KUULUU??" Tunnen vastustamatonta halua huutaa, etta heille kuuluu hyvaa, mutta sinulle kuuluu kohta huonoa! kun ukkeli onneksi poistuu bussista.


Hau hau! Takaani kuuluu leikkikoiran mekaaninen aani. Hau hau hau hau! Kaannyn katsomaan. Joku nerokas aiti on ostanut pienokaiselleen lelukoiran markkinoilta. Hauhauhauhauhauhau! Piski on kuin Baskervillen koira kammottavine, vihreina vilkkuvine silmineen. HAUHAUHAU!! HAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAUHAU!!!! Penska painaa ilmeisesti taukoamatta jotakin replay-nappulaa. Juuri kun alan suunnitella tempaavani sadistisen lelusuunnittelijan luomuksen lapsukaisen kadesta ja viskaavani sen ulos, aiti ja lapsi poistuvat autosta. Eika yhtaan liian aikaisin..


Vieressani istuva mies tuijottaa minua. Kun vilkaisen hanta, han kaantaa paansa akkia ja on katsovinaan ikkunasta ulos. Ja taas sama toistuu. Ei niin, etta olisin jotenkin vastustamattoman viehattavan nakoinen. Albaanimiehilla on vain joku geeni, joka kertoo heille, etta NAISIA PITAA TUIJOTTAA. Kerran naiset valittelivat sita, etta miehet nipistelevat heita bussissa. Tujoitan epauskoisena minua vanhempia, yhta rupsahtaneen nakoisia, arkisesti pukeutuneita naisia. Ruvetkoonkin joku minua bussissa nipistelemaan, niin PAM! kuolo tulee!


Viela viimeinen tuskallinen vaihe. Kun linja-auton ovet avautuvat, niin on lahestulkoon mahdotonta paasta ulos, silla vellova massa tunkee sisaan kuin Titanicin pelastusveneisiin ja ulos pyrkivat saavat kayttaa valtavaa tahdonvoimaa ja peraanantamattomuutta, etteivat he joutuisi jatkamaan matkaa edelleen. Paasen vihdoin lakahtyneena, kuumissani, artyneena ja korvat soiden ulos. Haluan ostaa oman auton! Ehdottomasti!

Kiitos Jeesus ruuasta

Tassa taloudessa ei aamiaiseksi syoda muroja tai paahtoleipaa. Usein on papuja ja leipaa tai byrekia (paikallista piirakkaa, jossa on juustoa tai pinaattia sisalla) tai karkeaa maissileipaa. Nailla evailla on lahdetty raskaisiin peltotoihin tai muihin energiaa vaativiin puuhiin. Niissa ei hottoisella leivalla olisi kauaa jaksanut.


Eraana aamuna Ramin aiti tuo eteeni ashuria. Ilahdun, silla pidan tasta bektashien makeasta ruuasta. Kun olen lusikoinut tyhjaksi lautaseni , aiti asettaa eteeni toisen. "Ei kiitos, en millaan jaksa". "Mutaa syo se Ramin puolesta!". Kun naen, etta aiti alkaa heruttaa kyynelia, niin tajuan: syotava on! Tama ei ole reilua! Silla aikaa, kun Rami laihtuu Englannissa, niin mina paisun taalla jalkapallokentan kokoiseksi sen takia, etta minun on syotava hanenkin puolestaan. Tasta ei hyvaa seuraa.


Yritan valttaa maitotuotteiten syomista. Kaupoissa kylla myydaan kallista "tehdasmaitoa", mutta harvalla on varaa sita ostaa. Niinpa maidon tie on usein seuraavanlainen: maalaismummo tai -pappa lypsaa lehmasensa, kaataa maidon muovipulloon ja tulee sita kaupunkiin myymaan. Istuu siina sitten kadun reunalla ja maito lampiaa auringossa koko paivan kunnes sen siita ehka illalla joku ostaa. Kun olen usein nahnyt kuinka naita muovipulloja pengotaan roskiksista uusiokayttoon, niin sekaan ei lisaa viehtymystani "maalaismaitoon". Yritan valttaa sen nauttimista sanomalla, etta minulla on "huono vatsa" (ja ripuloituani toissa talven melkein yhtamittaisesti monta kuukautta, olen mielestani jotenkin oikeutettu kayttamaan tata ilmausta..).


Eraan kerran pistelen taas hyvalla ruokahalulla byrekia poskeeni. "Se ei ole pinaattia, vaan -----". En tunnista sanaa. Klunk! Mitahan on tullut syotya! Yritamme aikamme selvittaa asiaa, unnes Ramin aiti nayttaa minulle paketillista tutunnakoisia lehtia. Ahaa! Nokkosta! "Juu, naita me Suomessakin syomme!".

Olen tavanomaisessa pyhiinvaelluspaikassani, kansainvalisessa kirjakaupassa oopperatalon kulmalla. Selailen hartaana ihania, julmetun kalliita kirjoja. Erityisesti minua kiehtovat Albanian historiasta kertovat opukset. Jonain paivana ostan viela nama kaikki..

Silmiini sattuu iso punainen kirja. Kanun albaniaksi ja englanniksi! Rupean pikalukemaan teosta niilta seisoviltani. Kanun on ikivanha laki tai koodi, joka on maarannyt albanialaisten elamaa vuosisatoja. En osaa sanoa, kuinka paljon se saatelee nykyalbaanin elamanmenoa, urbaania tiranalaista se tuskin niin paljoa koskee, mutta voisin kuvitella, etta maaseudulla se on yha vielakin totisinta totta.


"Jos olet kalastamassa ja ystavasi kulkee siita ohi, sinun on annettava hanelle osa saaliistasi". Tama kuulostaa hauskalta. Ainakin ohikulkijan kannalta. "Sinun talosi kuuluu Jumalalle ja sinun vieraallesi". No tama on ainakin totta viela tana paivanakin. Vieraanvaraisuus on pyha asia albaaneille. Kanun sanoo, etta jos poikasi murhaaja tulee sinun ovellesi, niin sinun on kohdeltava hanta vieraanasi.


Keskustelemme Felician kanssa Kanunista. Han muistuttaa, etta kirjoituksissa on kohta "Jos vaimosi ei osoita riittavaa vieraanvaraisuutta, niin aviomiehella on oikeus ampua hanta selkaan". Ja me molemmat olemme yhtakkia hyvin kiitollisia siita, etta emme ole naimisissa albaanimiehen kanssa..

Tyttareni..

Olen nyt siis tilapaismajoituksessa Ramin kotona ja asun hanen huoneessaan nyt kun han itse on opiskelemassa Englannissa. Ramin aiti ottaa tehtavan tosissaan. "Sina olet minun tyttareni nyt ja mina olen sinun aitisi niin kauan kuin sina asut taalla". Kivaa. Tama kuulostaa kotoisalta.

Naapurin rouva tulee ihmettelemaan ulkomaan elavaa. Tama on isoin juttu mita taalla on tapahtunut aikoihin. Naiset istuvat hartaina katsomassa joka tavaraa kun puran laukkuni ja jarjestan kaiken paikalleen. Ahaa, ei siis yksityiselamaa tassa huushollissa.

Sanon menevani kaymaan apteekissa. No eipa tule kuuloonkaan, etta perheen tytar (50vee) paastettaisi yksin liikenteeseen. Naapuri tulee mukaani taluttaen minua kadesta kuin pienta lasta.


Illalla ilmoitan menevani nettipaikkaan. Kauhun ilme kohoaa Ramin aidin kasvoille. YKSIN!!! Niin, juu, kylla.. "Haluatko, etta tulen mukaan?" No, tuota, eh, ei ole tarpeellista. Istun nettipaikassa puoli yhdeksan maissa illalla kun kannykkani soi. Se on Rami. Englannista. "Niin, aitini soitti minulle tanne ja oli niin huolissaan kun et ole viela tullut kotiin. Niin, han vain ajatteli, etta osaatko varmasti takaisin sinne". Taivas varjelkoon! Lahden nettipaikasta ja tajuan, etta en voi enaa liikkua ulkona iltaisin mihin vuorokauden aikaan tahansa niin kuin ennen. Hohhoh, tasta taitaa tulla pitka kevat..


Olen tullut juuri suihkusta ja olen puolipukeissani, kun Ramin aiti paukkaa huoneeseen, koputtamatta, niin kuin hanella nakojaan on tapana tehda. Kun tiedan jo ennestaan kuinka hysteerisia albaanit ovat alastomuuden suhteen, yritan haveliaasti peitella itseani pyyheliinalla. Ramin aiti sanoo "Ei sinun minua tarvitse haveta, mina olen nyt sinun aitisi". Silla hetkella tajuan, etta on tapahtunut jonkinlainen mystinen albanialainen inkarnaatiojuttu, ja minusta on todella tullut henkeen ja vereen ja joka solullani taman perheen todellinen tytar. Se ei tunnu yhtaan hassummalta, tuntuu, kuin oma arvoni olisi omissa silmissanikin kohonnut..