Kohteliaisuuksia

Minun paahani taottiin lapsena, etta Valehdella Ei Saa. Ei ole olemassa mustia ja valkoisia valheita, pelkastaan Valheita. Tama topeliaaninen elamanfilosofia on seurannut minua halki vuosien.

Niinpa olen sitten varsinaisessa pulassa, kun joku kysyy minulta Kysymyksia, Joita Ei Koskaan Pitaisi Kysya. Tyyliin: "Eiko vauvani olekin suloinen?" HIRV!.. siis, ahhah, kas palleroa! [rouva hyva, oletteko varma, etta pienokaisenne ei ole vaihdokas, esimerkiksi laheisesta elaintarhasta], tai: "Eiko tyttareni soitakin kauniisti pianoa?" Ah, olen aina pitanyt Sibeliuksesta! [ja siksi karsin nyt suunnattomasti, kun kersanne pahoinpitelee hanen tuotantoaan].


Albaanit ovat ekspertteja Kysymyksissa, Joita Ei Koskaan Pitaisi Kysya. Emanta tiedustelee moneen kertaan aterian aikana, onko ruoka hyvaa (ehka muistini alkaa rapautua, mutta en usko kuulleeni koskaan tallaista kysymysta Suomessa). Usein pystyn onneksi vastaamaan taysin rehellisesti, etta hyvaa on ja kiitos, saisinko lisaa, mutta aina silloin talloin tunnen seta Topeliuksen tuijottavan katseen niskassani, kun yritan vasata totuudenmukaista, mutta suurin piirtein kohteliasta vastausta kysymykseen.


Olen kehittanyt uuden taktiikan, joka perustuu vanhaan teemaan: Hyokkays on paras puolustus. Pyrin sanomaan jotain positiiviselta kuulostavaa, mutta totuudenmukaista, ennen kuin kohtalokas kysymys esitetaan, esimerkiksi: Onko tama purjopiirakkaa? Rakastan purjoa! [mutta tama hiekka rouskuu pahasti hampaissa] tai: Pinaattia? Sehan on niin terveellista! [mutta en voi sietaa sita, en ole koskaan voinut enka koskaan ole sietava]. Nama lausahdukset yleensa loihtivat hymyn ehtoisen emannan huulille ja mina olen jalleen selvinnut puhtain paperein testista.