Kuokkavieraana
Olen jo jonkun aikaa yrittanyt paasta kaymaan taidemuseon uudessa nayttelyssa. Siella on ihania vanhoja ikoneja, joiden restaurointityota esitellaan. Mutta taalla museot ovat todella outoihin aikoihin auki. 9-11 ja 17-20. Niin, namahan ovat juuri niita aikoja, jolloin ihmiset yleensa kayvat museoissa.
Nyt taitaa viimeinkin lykastaa, olen paikalla oikeaan aikaan. Mutta mitas taalla nyt tapahtuu? Piha on taynna diplomaattiautoja. Yritan maksaa paasymaksua, mutta lipunmyyja lykkaa minulle rahan takaisin ja viittaa vain kaymaan sisalle. Ihmisia kuljeskelee ympariina viinilasit kadessa. Ahaa, taalla on jonkun nayttelyn avajaiset.
Kansallispukuja Pohjois-Albaniasta. Mielenkiintoista. Yritan sulautua joukkoon ja nayttaa kutsuvieraalta tyylikkaiden rouvien joukossa, mika ei ihan onnistu, koska mina en ole tullut paikalle virka-autolla, olen pukeutunut saanmukaisiin tamineisiin ja naytan lahinna pullealta muumilta, jolla on kuraiset kengat.
Puvut ovat hirvean tiheaan kudottua mustaa villaa. Olen kuullut, etta ne saattavat painaa jopa 10 kiloa. Naissa naiset menivat pellolle, nama eivat ole mitaan juhla-asuja. Minulle on jaanyt arvoitukseksi, miksi niiden piti olla niin painavia. Naita samoja pukuja kuulema kaytettiin kesat talvet. Naisparat.
Kuljen ympariinsa ja popsin muina miehina pikkusuolaisia. Yhdessa nurkkauksessa soittaa kaksi miesta huiluja. Mina jaan seista tollottamaan ja kun miehet pitavat paussia, rupean jututtamaan heita. Toinen, pukumies, on jonkinlainen kansanmusiikkiguru, paikallinen marttipokela. Sanoo osaavansa soittaa 50 eri soitinta. Hanella on mukanaan esite, josta han nayttaa soitinkokoelmaansa. "Tama soitin oli aikaisemmin hyvin yleinen Albaniassa. Nyt niita on vain yksi jaljella ja se on minun omistuksessani". Vau!
Kerron olevani muiikinopettaja Suomesta, etta rakastan etnomusiikkia ja etta nimeni on Anna. Miehen kasvoille syttyy hella hymy. "Anna! Se oli minun aitini nimi!". Han nousee kattelemaan minua ja olemme vahintaan bestiksia siita hetkesta. Han esittaa minulle kutsun tulla tutustumaan kansansoitinkokoelmaansa ja antaa kayntikorttinsa.
Vasta museosta poistuttuani huomaan, etta ikonit jaivat nakematta..
Nyt taitaa viimeinkin lykastaa, olen paikalla oikeaan aikaan. Mutta mitas taalla nyt tapahtuu? Piha on taynna diplomaattiautoja. Yritan maksaa paasymaksua, mutta lipunmyyja lykkaa minulle rahan takaisin ja viittaa vain kaymaan sisalle. Ihmisia kuljeskelee ympariina viinilasit kadessa. Ahaa, taalla on jonkun nayttelyn avajaiset.
Kansallispukuja Pohjois-Albaniasta. Mielenkiintoista. Yritan sulautua joukkoon ja nayttaa kutsuvieraalta tyylikkaiden rouvien joukossa, mika ei ihan onnistu, koska mina en ole tullut paikalle virka-autolla, olen pukeutunut saanmukaisiin tamineisiin ja naytan lahinna pullealta muumilta, jolla on kuraiset kengat.
Puvut ovat hirvean tiheaan kudottua mustaa villaa. Olen kuullut, etta ne saattavat painaa jopa 10 kiloa. Naissa naiset menivat pellolle, nama eivat ole mitaan juhla-asuja. Minulle on jaanyt arvoitukseksi, miksi niiden piti olla niin painavia. Naita samoja pukuja kuulema kaytettiin kesat talvet. Naisparat.
Kuljen ympariinsa ja popsin muina miehina pikkusuolaisia. Yhdessa nurkkauksessa soittaa kaksi miesta huiluja. Mina jaan seista tollottamaan ja kun miehet pitavat paussia, rupean jututtamaan heita. Toinen, pukumies, on jonkinlainen kansanmusiikkiguru, paikallinen marttipokela. Sanoo osaavansa soittaa 50 eri soitinta. Hanella on mukanaan esite, josta han nayttaa soitinkokoelmaansa. "Tama soitin oli aikaisemmin hyvin yleinen Albaniassa. Nyt niita on vain yksi jaljella ja se on minun omistuksessani". Vau!
Kerron olevani muiikinopettaja Suomesta, etta rakastan etnomusiikkia ja etta nimeni on Anna. Miehen kasvoille syttyy hella hymy. "Anna! Se oli minun aitini nimi!". Han nousee kattelemaan minua ja olemme vahintaan bestiksia siita hetkesta. Han esittaa minulle kutsun tulla tutustumaan kansansoitinkokoelmaansa ja antaa kayntikorttinsa.
Vasta museosta poistuttuani huomaan, etta ikonit jaivat nakematta..
posted by Anna at 5:59 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home