Fierissa

On ihana istua suomalaisessa aamiaispoydassa vaihteen vuoksi. Kaurapuuroa! ja leivan paalle emmental-juustoa, joka on taalla kallis ylellisyystarvike. Istumme aamutakeissa, mika olisi mahdottomuus albanialaishuushollissa, taalla kun naiset ovat aina asiallisesti pukeutuneita, oli vuorokaudenaika mika hyvansa. Itse asiassa en ole edes varma, nukkuvatko naiset taalla milloinkaan, ehka he vain vuorokauden ympariinsa siivoavat ja laittavat ruokaa.


Joka tapauksessa, me istumme kiireettomina ja jaamme toisillemme tiedon murusia. “Tiedatko, mista Tiranasta saa sita ja sita? ”. Onko sinulla mitaan hyvaa suomalaista reseptia, nama ovat jo kyllastyneet nykyiseeen repertuaariini? ”. Saan myos kuulla, etta Suomella on Balkanilla uusi kiertava suurlahettilas, jonka asemapaikkana on Ateena. Hyva tietaa. Otan myos netista hanen ja kakkoskonsulin puhelinnumeron. Eihan sita koskaan tieda, milloin joutuu soittamaan suurlahettilaan hatanumeroon: “Anteeksi, etta vaivaan nain kello kolmelta aamulla, mutta olen pidatettyna taalla putkassa hakattuani eraan miehen kasilaukullani tajuttomaksi..”.


Lahdemme kaymaan Ardenican ortodoksiluostarissa, joka myos sijaitsee korkealla kukkulalla kuvauksellisten maisemien ymparoimana. Koska kyseessa on miesluostari, emme paase katsomaan kuin kirkkoa, mutta voi, minkalainen kirkko! Olemme ainoat vierailijat paikalla ja paikalla oleva mies avaa meille pyhaton oven. Ihana suitsukkeisen tuoksu tulvahtaa vastaan, kirkko on historiallisesta arvostaan huolimatta jatkuvassa kaytossa.


Himmeassa lampun valossa kimmeltavat seinilla uskomattoman ihanat maalaukset ja kirkko on koristeltu puuleikkauksin, joita kuvailemaan minulla ei riita edes sanoja. Suureksi ilokseni kuulen, etta satoja vuotta vanhan rakennuksen entisointityot ovat kaynnissa. Paitsi kultturihistoriallista arvoa, on kirkolla albaaneille myos suuri tunnearvo: heidan 1400-luvulla elanyt kansallissankarinsa Skanderbeg on kruunattu kuninkaaksi tassa paikassa.


Diktatuurin aikana oli ryhma opettajia ja opiskelijoita lahetetty havittamaan tata paikkaa (tarkemmin sanottuna vuonna 1967). Niina aikoina kaikki, mika viittasi uskoon ja uskontoon, oli tuhottava. Sydantani riipaisee ajatella, minkalaisia historiallisia kansallisaarteita tuolloin on tuhottu. Kun havitysryhma oli saapunut paikalle, luostarissa ollut piispa Irenaeus nousi rohkeasti puolustamaan paikkaa. Voin sieluni silmin nahda valkohiuksisen vanhuksen seisovan uljaana hakkujaan ja vasaroitaan heiluttelevan joukon edessa ja vetoavan heihin, etteivat he aiheuttaisi korvaamatonta kulttuurillista ja historiallista menetysta.


Ja niin vaikuttava on ollut tuon yhden ainoan rohkean miehen puhe, etta havitystyota tekemaan tullut joukko kaantyy takaisin ja ihana kirkko ja luostari ovat viela tanakin paivana meidan ihailtavanamme.