Rikkautta

Joka tiistai, niin kuin tanaankin, kaymme Felician kanssa laheisessa kylassa pikkuruisessa talossa, jossa asuu isa, aiti ja viisi pienta lasta. Joskus viemme ruokaa, joskus vaatteita ja Felicia useimmiten tutkii raamattua yhdessa vanhempien kanssa, jotka ovat innoissaan kuulemastaan. Felicia on elementissaan, tama on se, mita han tekee mieluiten ja mina omassani istumassa matolla lapsilauman kanssa viihdyttamassa heita, etta aikuiset saavat keskustella rauhassa.


Perheessa on nelja tyttoa, toinen toistaan kauniimpia ja hannanhuippuna pieni, pulllea poika. Piirran paperit tayteen elefantteja, leijonia ja kirahveja ja kaikki, mita vain suinkin saan aikaiseksi, kirvoittaa ihastuneita huokauksia: Voi, kuinka kaunis! Joku pyyhkaisee valilla hiukset otsaltani ja kysyy huolestuneena: Oletko vasynyt?


Askartelemme yhdessa ja yksi tytoista painautuu ihan kylkeeni kiinni. Han haisee niin pahalta, etta saan tuskin hengitettya. Mutta missapa nama ihmisparat peseytyisivat, naissa surkeissa oloissa. Huoneen nurkassa on puuhella, joka toimii lammon lahteena ja se on myos kaikki, mika taloudessa edustaa keittiota, sen paalla keitetaan ruuat. Juoksevaa vetta ei talossa ole.


Lapset ovat hyvin kasvatettuja ja kohteliaita ja kaikesta nakee, etta tassa talossa on kaikesta puutteesta huolimatta paljon rakkautta. Perheesta huokuu rauhaa ja iloa ja kun poistumme Felician kanssa, tunnemme saaneemme enemman kuin antaneemme.