Haissa

Felicia on kutsuttu haihin Kosovoon ja koska han ymmartaa sielunelamaani ja tietaa, etta rakstan kayda paikoissa, han raahaa minut mukaansa. Linja-auto lahtee illalla museon takaa. Meilla on hirvean hauskaa, kerrankin meilla on aikaa istua kiireettomasti yhdessa ilman, etta Felicia sinkoilee ympariinsa kuin ohjus. Nauramme kaikille jutuille, syomme evaita ja juoruilemme.


Felicia on elakeikainen ja erittain nuorekas ja hauska, mutta ei mikaan Jane Fonda ja mina taas olen oma vanha itseni, mutta koska autossa ei ole meidan lisaksemme kuin yksi vanha mamma, niin miehet alkavat taas porrata meidan ymparillamme. Tata ilmiota on vaikea ymmartaa, jos sita ei ole itse kokenut. Kolme komeaa nuorta miesta alkaa piirittaa Feliciaa ja koska han on lempea ja karsivallinen, (toisin kuin mina), han vastailee ystavallisesti kysymyksiin.


"Opiskeletko sina Tiranassa?". Mina olen tukehtua omassa penkissani. Tasta Felicia saa kuulla viela monta kertaa. Pysahtelemme useita kertoja pienissa tienvarsipaikoissa, jossa on hirveat huussit, ja koko ajan miehet kayvat kyselemassa: Onko kaikki hyvin? Felicia vaittaa, etta yksi miehista on meidan suojelusenkelimme, mutta sanon, etta han on siihen liian hyvannakkoinen. Felicia haluaa uskoa omaan teoriaansa.


Linja-auton kuljettajalla on vain yksi kasetti (tama on ainoa paikka maailmassa, missa olen viela nahnyt kaytettavan c-kasetteja) ja kun matka halki yon kestaa 12 tuntia, niin saamme kuulla kappaleet noin x kertaa. Tunnen syvaa kiitollisuutta siita, etta ne ovat kaikki sellaisia, joita kuuntelen mielellani; Wind of change, Nothing else matters, My heart will go on.


Linja-auto kiemurtelee ylos, ylos pitkin vuoristoteita. Felicia sanoo: katso noita tahtia! mutta minun ikkunani on niin likainen, etta sen lapi ei nay edes kuu.


Lyhyehko pysahdys tullissa ja saan passiini ensimmaista kertaa passiini itsenaisen Kosovon leiman. Aamun kelmeassa kajossa saavumme Gjakovaan, missa Diana, morsian on meita vastassa ja vie kotiinsa. Talo on valtava ja huoneita on paljon. Diana nayttaa meille paikkoja. Joka huoneessa nakyy nukkuvan joku hanen veljistaan, heita on viisi ja siihen viela sulhasen veljet lisaksi.


Menemme alimmaiseen kerrokseen, minne meille on laitettu vuoteet valmiiksi. Kayn pitkskseni ja sanon, etten usko, etta saan nukuttua. Sen jalkeisista tapahtumista minulla ei ole mitaan mielikuvaa, olen koomanomaisessa tilassa pitkalle aamupaivaan. Heraan pari tuntia ennen haitten alkamista. Sitten onkin jo aika ruveta puleeraamaan itseaan.


Kun naen muuta paikalle saapuneet haavieraat (naiset), tajuan, etta olen pahasti alipukeutunut. Minun asusteeni kavisivat vaikka hautajaisiin. Paikalliset naisihmiset kimaltavat ja saihkyvat pitkissa leningeissaan, joissa voisi menna kevyesti meikalaisiin linnan juhliin. Suomalaisiin traditioihin kuuluu, etta yritetaan antaa morsiamen loistaa eniten, koska han on juhlan kuningatar. Taalla kaikki saavat yrittaa ylittaa toiset koreudessa. Kuiskaan Felicialle, etta nyt tiedan, kuinka pukeudun seuraaviin haihin. Naisilla on hurjat hiuslaitteet ja ylimaallisen paksut kerrokset meikkia ja mina katson lamaantuneena peilista omaa uloskasvanutta tukkaani.


Diana kysyy, voisinko soittaa haamarssin. Ahaa, nama ovat tallaiset ex tempore-haat. Kayhan se. Useat vieraista ovat muslimeja ja harva paikalla olevista kristityistakaan on ollut kristillisissa haissa, niin etta heilla ei ole mitaan fiksoitunutta ennakkokasitysta siita, miten pitaisi toimia.


Istun kirkkkosalissa odottamassa tilaisuuden alkua. Jasso, morsian ja sulhanen tulevat kirkkovaen seuraan katteleman tuttavia, Eihan taman nain pitanyt menna. No, heidan haansa, tehkoot mita haluavat. Vihdoin kaikki on katelty ja pussailtu ja pari menee uudelleen ulos ja sitten haamarssin saestyksella sisaan.


Morsian pyyhkaisee ohi mennessaan valtavalla vannehameellaan pastori Sylvainin kitaran lentoon ja saan napattua sen juuri kiinni vasemmalla kadellani, ennenkuin se paiskautuu maahan. Oikealla kadella soitan koko ajan keskeytymatta haamarssia kammottavilla pienilla sahkouruilla. Olen hyvin ylpea itsestani. Tahan taydelliseeen suoritukseen pystyn kolmenkymmenen vuoden kokemuksella soittokeikoilta oudoissa tilanteissa.


Jaha, vihkipastori ei ole viela tullut, vaikka toimitus jo aloitettiin. Paikalla on puolen tusinaa muuta pastoria, jotka pitavat ex tempore-puheita. Sitten morsian sanoo, etta pidetaanpa tassa nyt paussi, kun pappi ei ole viela tullut ja kaikki menevat aulaan juomaan mehua ja syomaan kakkuja. Minua rupaa tilanteen kaoottisuus hysteerisesti naurattamaan. Mutta voi, tallaisia pitaisi kaikkien haatilaisuuksian olla, ketaan ei kirista nama yllattavat kaanteet, kaikki nauttivat iloisesti yhdessaolosta.


Muslimihaissa, joihin useimmat paikalla olevat ovat tottuneet, ei ole mitaan varsinaista seremoniaa. Niissa pari on kaynyt maistraatissa jo aiemmin virallisesti rekisteroimassa suhteensa. Varsinaisissa haissa vain tanssitaan, syodaan ja juhlitaan tuntikausia, joskus useammankin paivan.


Tilaisuus jatkuu. Pastori Sylvain laulaa jonkun kiinankielisen rakkauslaulun, joka sopii hyvin tilaisuuden yleiseen surrealistisuuteen. No nyt saapuu vihdoin pappi ja pari saadaan siunattua. Sitten lahdetaan ravintolaan juhlimaan.


Kahlattuani lapi nelja ruokalajia olen melkein tajuton syomisesta. Koko ajan musiikki raikaa ja ihmiset nousevat valilla poydistaan tanssimaan paikallisia kansantansseja, jotka ovat lahinna pitkassa jonossa askeltamista ja kauniita kasien liikkeita.


Koska paasemme Felician kanssa pastori Sylvainin kyydilla takaisin Tiranaan ja hanen taytyy lahtea aikaisin kiireittensa takia, joudumme lahtemaan paljon ennen muita ja haakakku jaa syomatta, mika on pelkastaan onnellinen asia, silla asteikolla 1-10 kakut ovat taalla suunnilleen luokkaa 15 makeudeltaan.


Paluumatka on vahintaan yhta hauska kuin menomatka, ajamme pitkin kapeita vuoristoteita ja me laulamme yhdessa kolmiaanisesti vanhoja, rakkaita lauluja; Felicia sopraanoa, mina alttoa ja pastori Sylvain kauniilla aanellaan bassoa. Aamun varhaisina tunteina saavumme Tiranaan, vasyneina ja onnellisina.