Naapurissa

Minut raahataan kylailemaan naapuriin. Koska visiitti on ensimmainen, esiintyy vieraskoreutta ja jaykkyytta puolin ja toisin. Emanta kiikuttaa eteeni lautasellisen herkkuja, joita albanialaiskodeissa on naemma loppumattomat maarat yllatysvieraiden varalta.


En oikein tieda mitaan kamalampaa, kuin viralliset kylailyt. Pudottelen tavaroita lattialle, rikon koriste-esineita ja kaadan vahintaan mehulasin poytaliinalle.


Koska lounas on jaanyt valiin ja ollaan pitkalla illassa, niin kayn antimien kimppuun. Appelsiini. Yritan kuoria sita veitsella, mutta se ei suostu yhteistyohon, vaan hajoaa kuin kasikranaatti. Veriappelsiini. Tuskan hiki kohoaa otsalle. Yhdesta pienesta hedelmasta tulee mehua noin viisi litraa. Poydalla on valkoinen perintopitsiliina ja kauhistunut emanta seuraa tuhoon tuomittua taisteluani paholaishedelman kanssa. Han kiikuttaa epatoivoissaan lisaa lautasliinoja.


Selvittyani vaikeimmasta osuudesta huokaan helpotuksesta. Pikkuleipa, helppo nakki! Mutta jotenkin se lipsahtaa kadestani ja lentaa sisalle puseron kaula-aukosta. Ymparilla istuvien ilmeet ovat hammentyneet. Ei olisi pitanyt sanoa olevani Suomesta. Tuotan hapeaa koko kansakunnalle. Ensi kerralla sanon olevani vaikka Muurmanskista. Menkoon heidan piikkinsa.


Ahdan makeisia suuhuni. Mutta ne ovat ilmeisesti olleet kaapissa jo pari vuotta. Ehka taalla onkin tapana jattaa kaikki lautaselle ja vieraitten mentya emanta tyrkkaa herkut takaisin hyllylle, mista ne otetaan uusiokayttoon seuraavien vieraitten saapuessa. Ja sitten tulee joku tollo Muurmanskista ja luulee, etta ne on oikeasti tarkoitettu syotaviksi. Nielaisen koko kontin melkein pureskelemattomana, etta hampaisiin jaisi edes joku paikka jaljelle.


Valmis! Olen helpottunut kuin temppuradan suorittaja. Onneksi visiitit talla eivat kesta kauaa ja poistun paikalta niin pian kuin inhimillisesti mahdollista. Ja alkaa vain kutsuko minua lounaalle!