Kaikenlaisia ongelmia

Albaniassa on muutamia etnisia vahemmistoja, muun muassa kreikkalaisia ja mustailaisvahemmisto. Naista jalkimmainen on sosiaalisessa arvoasteikossa kaikista alimpana ja myos suurimmassa syrjaytymisvaarassa. Heilla on oma kielensa eivatka heusein osaa riittavasti valtavaeston kielta. Niinpa heita ei hyvaksyta kouluihin ja kun he eivat saa koulutusta, niin he eivat opi lukemaan ja kirjoittamaan, eivat saa ammattia, eivat paase toihin ja noidankeha on valmis.


Fushe Kruja- nimisessa pienessa kylassa ADRAlla on oma projektinsa, jossa mstalaislapset paasevat omaan ADRAn yllapitamaan kouluun. Koulussa on noin kuusikymmenta oppilasta, kolme opettajaa, yksi yhteison koordinaattori ja yksi projektin vetaja. Tama projekti on omasta mielestani yksi tarkeimmista ja arvokkaimmista, joita ADRAlla taalla on. Valitettavasti sekin loppuu tana vuonna rahoituksen paattyessa.

Eraana paivana toimistolla kay vilkas keskustelu, jokin on selvasti pielessa. Kuulen, etta kylassa on kaynyt televisioryhma kuvaamassa koulua. Kuvausryhma on ollut paikalla ainoastaan aamupaivan, joten ne, jotka ovat tulleet kouluun iltapaivavuoroon, eivat ole olleet ohjelmassa mukana. Nyt heidan vanhempansa ovat ottaneet heidat koulusta pois taman takia ja syyttavat jotakuta (ADRAa, kuvausryhmaa?) syrjinnasta, koska heidan lapsensa eivat nakyneet televisiossa.

Asiaa pohditaan yhdessa tuumin. Paatetaan lahettaa paikalle uusi kuvausryhma mahdollisimman pian. –Ikaankuin kaikki ei olisi muutenkin riittavan vaikeaa taalla, sitten viela kaikkea tallaista..



Ilir on turhautunut. Hanella on tenttikausi meneillaan. Eraasta tentista, johon han on juuri osallistunut, 120 oppilaasta ainoastaan kymmenen on paassyt tentista lapi. Heidankin keskiarvonsa on noin 6 (ylin arvosana 10). Luulisi jonkun jo kiinnittavan huomiota tallaisiin tuloksiin. Mutta ei. Kysyn, eiko heilla ole mitaan opppilaskuntaa, joka puuttuisi tallaisiin epakohtiin opetuksessa. Kylla vain, onhan sellainen, mutta kun he yrittavat saada muutoksia aikaan, heidat vaiennetaan rahalla. –Ei ihme, etta kaikki, jotka vain suinkin voivat, lahtevat opiskelemaan ulkomaille.

It's All About Him

Kayn kirkolla tapaamassa Floriania, joka on siella pitamassa kitaratunteja. Kun tunnit ovat loppu alan kysella kahdelta nuorelta pojalta albanialaisesta musiikista. Pojat ilmoittavat olevansa rockmusiikin ystavia ja inhoavansa hiphop- musiikkia, jota taalla valtaosa nuorista rakastaa. Pojilla on kasittamattoman laaja tietamys suomalaisesta musiikista, bandeista ja solisteista, he luettelevat nimen toisensa jalkeen. Erityisesti HIM on heidan suosikkinsa ja keskustelemme Ville Valosta.

Kun lahdemme kirkosta pojat pysahtyvat kadulla ja toinen heista, Juri, kysyy olenko kristitty. Olen, olen! Sitten han alkaa kysella jotain, mita olin puhunut Florianille ja huomaan, etta han on kuunnellut tarkkaan keskusteluamme vaikka luulin hanen keskittyneen taysin kitaransoittoon. Kysyn uskooko han Jumalaan ja han kertoo uskovansa ja sanoo olleensa aikaisemmin saatananpalvoja. Han kysyy mita eroa silla on uskooko Jumalaan vai Saatanaan. Kerron hanelle, etta Jumala rakastaa meita ja haluaa suojella ja varjella meita, mutta Saatana haluaa ainoastaan tuhota meidat. Juri myontaa, etta nain on asia, ja kertoo jostain tietamastaan tapauksesta, jossa saatananpalvojat olivat uhranneet nuoren tyton.

Mutta miksi Jumala loi ihmisen? Kerron, etta niinkuin aiti haluaa synnyttaa lapsia, joita han saa rakastaa, niin myos Jumala loi meidat, niin etta han saisi meita rakastaa. Puhumme Luciferista ja kuinka han lankesi, kuinka han sai taman maailman valtakentakseen, mutta kuinka Jumalalla oli pelastussuunnitelma valmiina ja han lahetti Kristuksen kuolemaan meidan tahtemme. Kaymme lapi koko pelastushistorian ja paasemme uuteen maahan.-Mutta en ymmarra ikuisuutta, kuinka kaikki voi jatkua loppumattomiin, sanoo toinen pojista, Ino. Kerron, etta Raamatussa sanotaan, etta kun tama maailma lakkaa olemasta, niin myos aika lakkaa olemasta. Ei ole enaa eilista eika huomista.

Valot syttyvat lamppuihin. Olemme seisoneet kadulla kauan. Sanon lopuksi: Kokeilkaa Jumalaa. Opetelkaa tuntemaan hanet ja sitten tiedatte, onko kaikki tama sen arvoista kuin sanotaan. Niin mina olen tehnyt ja tahan paivaan asti en ole katunut. Pojat nyokkaavat.

Meilla kaikilla on jo kylma. Juri lupaa vieda minut kotiin autollaan mutta lisaa virnistaen, etta hanella ei kylla ole ajokorttia, mutta etta han on ajanut autoa jo viisi vuotta. Siis kolmetoistavuotiaasta asti! Mutta mita poliisit sanoivat, kun nakivat senikaisen ajavan autoa. No, siita selvisi tuhannella lekella [noin 8 euroa]. Juri valittaa naureskellen aikojen huonoutta, nykyisin pitaa maksaa jo kaksi tuhatta lekea jos poliisi pysayttaa, koska autoa ei ole tietenkaan katsastettu eika vakuutuksia maksettu eika..

Nauramme yhdessa Jurille ja hanen autolleen ja poliiseille. Saavumme turvallisesti perille.. Sanon, tasta minun taytyy kertoa niille, jotka asuvat Suomessa. Lupaan kirjoittaa pojista blogiini ja nyt olen sen tehnyt.

Kaupungilla

Ilmassa tuntuu mimosan tuoksua. Kullankeltaisia kukkia on joka paikassa: kimppuina tyopoydilla, ihmisilla kasissa, pikkupojat katkovat niita puista jalkapallokentan laidalta ja myyvat niita kadunkulmissa. Nayttaa silta, etta kevat on vihdoin tulossa.
Koulun pihalta on kaadettu kaikki suuret mimosapuut. Yksi puista on kaadettu suoraan tiiliaidan paalle, joka on romahtanut. Olisikohan kannattanut tehda joitain laskelmia ensin..

Olen oppinut vihdoin asioimaan postitoimistossa. En enaa yritakaan jonottaa, litistan itseni tiskia vasten ja pidan tiskinreunasta lujasti kiinni. Kun olen ainoa ihminen luukulla ja molemmat naiset rupattelevat vain hilpeasti keskenaan ja yrittavat saada minut tuntemaan itseni nakymattomaksi, otan kirjekuoren kateeni ja heilutan sita toisen naisen kasvojen edessa. Han yrittaa siita huolimatta viela hetken vetaa rooliaan, mutta sitten hanen hermonsa pettavat ja han alistuu palvelemaan minua.

Yksi kerjalainen on nostettu tosi hyviin asemiin. Hanet on sijoitettu keskelle katua kahden kaistan valiin! Miehella ei ole jalkoja niin etta han itse paasisi liikkumaan vaaralliselta tyopaikaltaan, eika hanen sitapaitsi kannattaisi sellaista yrittaakaan, silla han on niin matalalla, etta autot eivat ehtisi huomata hanta riittavan ajoissa jos han lahtisi liikkeelle. Kuinka kenenkaan hermot kestavat tuollaista! Autot viuhuvat hanen ohitseen hurjaa vauhtia ja han katselee niita, jos ei nyt ihan sammakkoperspektiivista, niin ei paljon korkeammaltakaan.

Kuvankaunis mustalaistytto kulkee kadulla vetaen perassaan jotain, joka ilmeisesti on hanen erittain kurainen pikkuveljensa. Tyton nuhjuinen toppatakki, paljeteilla koristeltu farkkuhame ja hanen likaiset kasvonsa ainostaan korostavat hanen kauneuttaan, pitkat tuuheat hiukset on sidottu narunpatkalla loysasti niskaan. Jos hanet pesisi ja kampaisi, pukisi iltapukuun ja koristelisi jalokivilla, Miss Universum- kisojen varma voittaja olisi tassa. Mutta en usko etta hanesta tulisi yhtaan sen onnellisempi kuin nyt. –Parivaljakko jatkaa matkaansa. Tyton kengat lapsyvat mudassa. Pikkupoika hymyilee.


Tienvieret ovat taynna poliiseja. Osa liikenteesta on pysaytetty. Letka mustia autoja kiitaa pitkin paakatua. Yhden ymparilla ajaa viisi moottoripyorapoliisia. Yritan kysella ihmisilta mista on kysymys. Valtiovierailu? Vihdoin loydan jonkun suunnilleen englanninkielentaitoisen. Presidenttihan se siina vain matkusti paikasta toiseen. Albanian presidentti? Niin. Mutta miksi hanella oli niin iso saattue? Hanella aina on kun han liikkuu kaupungilla. –Ajattelen lammolla meidan rakasta presidenttiamme, joka kay kauppatorilla juomassa kahvia yksi turvamies vanavedessaan.

Vanha pariskunta ajaa kolmea isoa lehmaa pitkin katua kadessaan varvut, joilla he silloin talloin naon vuoksi hieman huiskaisevat otuksia. Yksi kantturoista rientaa riipimaan pensaista lehtia, ja ukko patistaa sen takaisin. Naky on kotoisa ja rauhoittava. Tama tapahtuu siis keskella paakaupunkia. Minua hymyilyttaa, kun ajattelen omaa paakaupunkiani. Voisipa meillakin Esplanadilla nahda kulkevan ukon, akan ja heidan kolme lehmaansa..

Elamaa

Talla kertaa en katso. En varmasti. Kuljen ohi vain. Tulen lahemmaksi. Vilkaisen ihan vain syrjasilmalla. YOK! Siina ne taas ovat! Lihakauppiaan ikkunassa on aina roikkumassa yksi tai kaksi nyljettya lammasta. Ne riippuvat paa alaspain silmat pullottaen ja niiden verinen kieli roikkuu suusta. Ne ovat kuvottavia! En enaa ikina katso niihin pain. En ikina!

Vihaan naita pianotunteja. Vihaan! Onneksi useimpina paivina on sahkokatkos niin etta tunteja ei voi pitaa. Ja oppilaat jaavat aina silloin talloin tulematta tunnille. Mutta ei riittavan usein. Enta jos laittaisin keyboardin avonaisen ikkunan eteen ukonilmalla? Jos olisin todella onnekas salama voisi iskea siihen ja sulattaa sen. Ehka..

Tunnen itseni Saaban kuningattareksi. Taalla naisia palvellaan. Kotona olen tottunut vasymykseen asti raahaamaan, kantamaan, nostamaan ja rehkimaan. Ei taalla. En pysty yhta ostoskassia viemaan edes pihan poikki, kun jo puolen tusinaa miesta santaa apuun. Jos pyydan uutta hehkulamppua kylpyhuoneeseen se on kahden minuutin paasta ruuvattu paikalleen. Jopa kauppias kantaa tavarani ovelle saakka. Jaakaappi kannetaan uuteen keittioon ja sanon miehille, etta pyyhin sen ennen kuin se kyketaan seinaan. Ei tule kuuloonkaan, etta tekisin sen itse. Seuraavana paivana nelja ihmista kay kysymassa, onko jaakaappini puhdistettu. Minun taytyy lahtea salaa kavelemaan kaupungille koska muuten en saa rauhaa herkeamattomilta kyydintarjoajilta.

Eugenin kanssa on hauska rupatella. Han suoltaa taukoamatta puhetta valittamatta siita, etta en ymmarra sanaakaan. Olen lakannut yrittamasta ymmartaa tai pyytamasta tulkkia apuun. Hyvinhan tama sujuu nainkin. Eugen puhuu ja mina sanon silloin talloin mhm ja aha ja syntyy ihan vaikutelma siita, etta me kommunikoimme keskenamme.

Taalla eivat naiset saa kivunlievitysta synnytyksessa. Mita turhaa, kyllahan se lapsi sielta pullahtaa kuitenkin, laakkeitta tai ilman. Isat eivat paase mukaan synnytyksiin. Mitas tuosta, ehtiihan sen lapsen nahda myohemminkin moneen kertaan.

Kadun kulmassa myy kaaleja hatkahdyttavan komea nuori mies. Jos han olisi syntynyt jossain muualla han olisi nyt kuvaamassa ensi kevaan mallistoa Barbadoksella.

On satanut monta paivaa perakkain. Yolla heraan siihen, etta valtaisa myrsky helisyttaa ikkunalaseja. Salamat iskevat maahan ja kumea jyrina kiirii vuorilla. Tuntuu, etta luonto on synnyttamassa kevatta ja etta synnytys ei ole helppo.

Kuka? Minako?!

Vietamme iltaa Zaran kotona, olemme kaikki ahtautuneet yhteen pieneen huoneeseen ja istumme kodikkaasti kylki kyljessa hamarassa (yllari:sahkokatkos..) Zara on keski-ikainen neljan lapsen perheenaiti.

Takanani Felicia ja Zara vaihtavat kuulumisia. Yhtakkia Ilir alkaa tulkata minulle mita Zara puhuu. “Han sanoo, etta olet niin nuori ja kaunis”. Meinaan tukehtua teeheni. Kiittelen kohteliaisuudesta ja mietin saisiko Zaralle jostain hankittua silmalasit.

Pari paivaa myohemmin kuulen sen taas. Joku kysyy lasteni ikaa. “Nuorin on yhdeksantoista..”YHDEKSANTOISTA?! Luulin, etta olet nuorempi kuin mina. Kun selitan, etta vanhoimmaiseni on 25, ei ihmetyksesta ole tule loppua.

Ja sama toistuu uudelleen ja uudelleen. “Vanhin tyttareni on kaksikymmenta viisi”. MITA? –Kaksikymmentaviisi. –Viisi?? – Kaksikymmentaviisi. –KAKSIKYMMENTAVIISI!!?? Alan kuulla sanat nuori ja kaunis jo niin usein, etta kayn katsomassa kylpyhuoneen peilista onko kenties valimerellinen ilmasto ja ruokavalio tehnyt ihmeita suomalaiselle iholleni. Mutta ei, sama vanha rupsahtanut naama sielta katsoo vastaan ryppyineen.

Talle ilmiolle on pakko olla jokin jarkeva selitys. Ei niin, etta minua hirveasti rasittaisi se, etta saan kuulla tamantyyppisia kohteliaisuuksia, mutta koko tilanne vain on niin korni, etta haluaisin tietaa mista on kysymys.

Hendricksonin perheen aiti (minun ikaiseni, kolmen lapsen aiti ja suunnilleen yhta rupsahtanut) osaa heti kertoa mista on kysymys, kun ihmettelen asiaa hanelle. Han sanoo, etta taalla meidan ikaisiltamme naisilta on useilta vedetty jo kaikki hampaat pois ja paljon nuoremmiltakin puuttuu jo useita. Lisaksi paikallisen naistyyppi on sellaista, joka vanhenee aikaisin, kasvot ovat uurteisemmat ja ryppyisemmat (ja tuskin heilla niin valtavaa varastoa on ollut kosteusvoiteitakaan). Nama ja muutamat muut seikat yhdessa sen asian kanssa, etta monien naisten elama on melko kuluttavaa, tekevat sen, etta vuodet nakyvat raskaina naisten kasvoilla.

Niin etta tervetuloa tanne vain kaikki Pohjolan naiset, jotka luulitte, etta sanoja nuori ja kaunis ette enaa kuulisi koskaan mainittavan teidan nimenne yhteydessa. Jos teilla vain on omat hampaat suussa tai edes sievat tekohampaat, niin taalla saatte olla ihailevien katseiden kohteena, halusittepa tai ette..

Vuh vuh!

Olen ajatellut hankkia haulikon. Tai singon. Tai pienen atomipommin. En pysty nukkumaan oisin. Haluan tehda lopun metelista, joka minua valvottaa.

Lahistolla on koira, joka on ottanut tehtavakseen haukkua joka yo pari tuntia aikavalilla 23-04. En tieda kuinka se jaksaa. Miten se ei pyorry haukuttuaan kaksi tuntia? Mita se haukkuu? Eiko ketaan muuta hairitse tama raksytys? Joskus koira saa mukaansa kaikki muutkin lahiston hurtat. Siina metelissa eivat nukkuisi kuolleetkaan.

Ongelma on siina, etta vaikka hankkisin jonkin koirantuhoaseen, en taatusti jaksaisi nousta ylos yolla ja lahtea metsastamaan melun aiheuttajaa. Olen puolikuollut jatkuvista oisista heratyksista.

Eraana yona koira ei hauku. Se ei raksyta eika ulise. Se molisee. Kuinka koirasta voi lahtea tuollainen aani? Mika sita pannii? Seisooko joku sen hannan paalla? Tehkaa jotain!! OLKAA HILJAA!!!

Kymmenen Touhuvihjetta Henkiloille,Jotka Ovat Unohtaneet ostaa Pattereita Lamppuunsa Ja Joutuvat Ihmettelemaan Mita Tekisivat Kun Tulee Sahkokatkos

1. Voi lukea kirjaa kannykan valossa. Tosin joutuu painamaan nappainta joka kymmenen sekunnin valein, mutta kannykan valo on muuten riittavan kirkas.

2. Voi lahetella tekstiviesteja. Tata voi tosin joutua katumaan myohemmin jos omistaa pre paid-liittyman. Tai vaikka ei omistaisikaan. Sitapaitsi kukaan ei enaa halua kuunnella valitustasi sahkokatkoksista.

3. Jos on kirkas kuutamo, voi pesta lattioita. Lattian lakaisu ei onnistu, koska muurahaisia ei nae nain pimeassa ja ne jaavat maton hapsuihin. Tosin lattianpesun jalkia voi joutua paikkailemaan myohemmin paivanvalossa.

4. Jos on kirkas kuutamo, voi yrittaa tiskata astioita, jotka ovat keraantyneet vuoreksi keittion poydalle. Tassa toimenpiteessa on kyllakin samoja ongelmia kuin kohdassa kolme, muurahaisia lukuunottamatta.

5. Voi istuskella pimeassa.

6. Voi menna nukkumaan.

7. Voi..



Asioita, Joita EI Kannata Tehda Pimeassa, Kun On Unohtanut Ostaa Pattereita Kumpaankin Patterilamppuunsa:

1. Ei kannata yrittaa leikata leipaa pimeassa tylsahkolla leipaveitsella
2. Ei kannata yrittaa kaataa vetta kanisterista mukiin korkean kaapin paalta.


Muistilista:

MUISTA OSTAA PATTEREITA!

Oletko sina yksin?

On Valentinen paivan ilta. Kaduilla mummot myyvat ruusuja ja nuoret miehet ostavat niita neitokaisille. Kauppojen ikkunat on koristettu punaisin sydamin ja ravintolat ovat taynna pariskuntia.

Olen tulossa toimistolta ja menossa postitoimiston kautta majapaikkaani. Eras katu on suljettu liikenteelta ja sen toiseen paahan rakennetaan esiintymislavaa. Paikalla on lukuisia poliiseja vartioimassa en tieda mita, silla paikalle vahitellen keraantyva vakijoukko on harvinaisen rauhallista.

Jaan kadulle toljottamaan niinkuin turisti ainakin ja yritan saada selville mista on kysymys. Muutamat nuoret saavat tuskallisen pinnistelyn jalkeen selvitettya, etta kysymys on jostain Valentinen paivan tapahtumasta.

Kohta saadaan valonheittimet kuntoon ja musiikkikin alkaa soida. Siirryn kauemmaksi kaiuttimista. Siirryn viela kauemmaksi kaiuttimista. En selvastikaan kuulu taman ohjelman kohderyhmaan.

Kun olen noin sadan metrin paassa esiintymislavasta, jolle nyt on saapunut poukkoilemaan joku yli-innokas nuorimies suoltaen taukoamatta puhetta, tapaan tuttuja. Kolme nuorta miesta, jotka kayvat opiskelemassa ADRAn tiloissa englantia, tulevat juttelemaan kanssani. He ovat aina ystavallisia ja haluavat keskustella vaikka heidan englannin kielen taitonsa ei juurikaan ole parempi kuin minun kykyni puhua albaniaa.

Yksi pojista kysyy huolestuneen nakoisena: Are you here only? Ai siis etta olenko taalla alone,yksikseni.-Niin. -Kylla olen.-Ja poika kysyy vilpittoman hammastyneena: Miksi? -Tajuan yhdessa silmanrapayksessa, etta yksin tassa viilenevassa helmikuisessa illassa seisoskeleva sielu on tassa maassa ja kulttuurissa jotain taysin kasittamatonta.Miksen ole viettamassa iltaa sukulaisten, ystavien, perheenjasenten kanssa.

Taalla ei kukaan mene minnekaan yksinaan. Mukaan otetaan kaikki jotka mukaan haluavat tulla ja nekin, jotka vahan hangoittelevat vastaan. Mennessa kerataan seinanvierilta ja nurkista lisaa joukkoa. Jotkut tilaisuudet voivat olla joskus nimellisesti vaikkapa nuorille jarjestettyja, mutta niihinkin keraantyy loppujen lopuksi kirjo kaikenikaista vakea. Taalla ei harrasteta ikarasismia.

Olen tassa kulttuurissa outo ilmio. Kuulen jatkuvasti kysymyksia: Asutko sina taalla yksin. Eiko tassa talossa asu sinun kanssasi ketaan muita lahetyssaarnaajia (olen saanut taalla uuden tittelin: lahetyssaarnaaja..). Miksi sina asut tassa talossa yksin. Missa sinun lapsesi ovat. Voivatko he hyvin. Puhutko heidan kanssaan puhelimessa (no ei nailla hinnoilla!). Ja yksi perheenisa katsoo minua saalivasti ja sanoo: Kuolisin, jos en saisi sulkea lapsiani syliini joka ilta kun menen kotiin (siina vaiheessa minustakin alkoi tuntua, etta olen taysin vaarassa paikassa ja etta minun pitaisi olla jossain muualla halailemassa lapsiani..)

Kuinka voisin selittaa talle nuorukaiselle, etta minun perheeni ja sukulaiseni ja ystavani ovat kaukana taalta ja minulla ei ole taalla ketaan, joka seisoskelisi kanssani tassa korvat lukkoon lyovassa musiikin pauhussa. Ymmartaisiko han ollenkaan, etta jossain on maa, jossa ihminen laittaa oven kiinni perassaan ja haluaa olla yksin. Luultavasti ei. Perhe on hanen suurin rikkautensa, hanen voimavaransa ja tukiverkkonsa. Yksin jaaminen olisi luultavasti hirveinta mita hanelle voisi tapahtua.

Selitan jotain epamaaraista siita, etta olen vain kulkemassa tasta ohi. Hammastys ei haihdu pojan kasvoilta. He jatkavat matkaansa ja mina omaani. Tulen huoneeseeni ja laitan oven lukkoon perassani. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta ja siita, etta saan ottaa kirjan kateeni ja keskittya lukemaan. Yksin.

Maalla

ADRAn miehet lahtevat tutustumaan mahdolliseen uuteen projektikohteeseen noin 120 kilometrin paahan etelaan Tiranasta. Paasen mukaan ja lahdemme matkaan. Hyvin pian kaupungista lahdon jalkeen maisemat alkavat muuttua. Hopeanvihreat oliivilehdot alkavat reunustaa kukkuloita vasemmalla puolella. Pikkupojat paimentavat lammaslaumoja. Ja sitten yhtakkia: meri! Valtavat tankkerit sinivihreissa aalloissa.

Yha kauemmaksi maaseudulle. Poissa ovat kaupungin roskat ja saasteet. Kylat ovat siisteja ja hyvinhoidettuja. Ajattelen: Tama on todellista Albaniaa!

Ajamme Fierin ohitse ja tulemme pienelle paikkakunnalle nimelta Frakull. Melkein joka pihalla on ruskea tai harmaa porroinen pieni aasi. Teiden varsilla on huikean korkeita kaisloja, ihmiset ovat katkoneet niita ja pihoja reunustavat siistit kaisla-aidat. Kaksi lasta tulee alas rinnetta ryhmyisten oliivipuiden lomitse, heilla on selassaan oksakimput, joista tulee polttoainetta talon lammitykseen ja ruuanlaittoon. Nakyma on kuvauksellinen, lapset ovat kuin jostain vanhasta maalauksesta.

Tiella tulevat vastaan harkavankkurit! Kaikki taalla nayttaa silta, kuin joku olisi tekemassa “Idyllista maalaiselamaa” – elokuvaa. Mutta tama on todellista maalaisidyllia, joka ei ollutkaan taysin kadonnut tasta kiireisesta maailmasta.

Valtavan suuria kalkkunoita poikasineen, jotka juoksentelevat ympariinsa kuin sekopaiset. Kanat kuopivat maata appelsiinipuitten alla. Ja millaisia kanoja! Neo vat ainakin kaksi kertaa tavallisen kanan kokoisia ja niiden oranssit hoyhenet ovat niin porroiset, etta nayttaa, kuin niilla olisi sulkien sijasta pehmoinen turkki.

Appelsiineja, mandariineja, sitruunoita, puut notkuvat hedelmien painosta. Seutu on viljavaa ja hedelmallista. Kaikkialla on siistia ja puhdasta ja, kuten aina, ihmiset sydamellisen ystavallisia. Taalla olisi varmaan mukava aua.

Loydamme maaranpaahan ja meidat ohjataan pormestarin tyohuoneeseen. Tarkoitus on kayda katsomassa kahta koulua ja ottaa selvaa, loytyyko niiden kunnostamiseen rahoitus. Pormestari on tehnyt erittain hyvaa tyota “valtakunnassaan”. Han on saanut paljon hyvaa aikaan paikkakunnalla. Hanen toimintamenetelmansa tuntuvat jarkevilta, han tekee parhaansa parantaaksensa ihmisten elinolosuhteita ja han on kovin pidetty seudulla.

Kaymme tutustumassa kouluihin. No nama ovat nyt sitten ehdottomasti kaksi karmeinta koulurakennusta, jotka olen koskaan nahnyt. Luokkahuoneissa on hyytavan kylma. Ei mitaan lammitysta. Ikkunoita on rikki ja pulpetit on huonosti kasattu laudoista. Luokissa ei ole MITAAN, ei opetusvalineita, ei verhoja, ei opettajanpoytaa. Kun muistaa, etta opettajan palkka on noin 100 euroa kuussa ja hinnat korkeat, ei voi muuta kuin uskoa,
etta taalla tyota tehdaan todella kutsumuksesta.

Kaymme katsomassa koulun ulkohuusseja. Kaksi pienta hokkelia, joissa on vain oviaukko (ei ovea) ja reika maassa. Siis reika kaivettu maahan. Multaan. Minne jatosten on maara kulkeutua ja miten jaa minulle arvoitukseksi, josta en niin valita ottaa selvaa.
Lamar pauhaa Elidonille:’ Naitko ne vessat! Kuinkaan kukaan lapsiaan rakastava, huolehtiva, heista valittava vanhempi voi lahettaa lapsensa kouluun, jossa on tuollaiuset vessat’. Elidon vastaa hiljaa:’ Heilla on kotona ihan samanlaiset vessat’ ja saa Lamarin olemaan edes kaksi sekuntia hiljaa.

Pormestari hakee meidat syomaan ja lahdemme ajamaan hanen autonsa perassa. Ajattelen sadatta kertaa, etta ADRAn jeeppi on ainoa jarkeva kulkuneuvo naissa maisemissa. Tie alkaa kiertya ylospain. Ajamme aina vain ylemmaksi. Ihmettelemme mine olemme oikein tulossa. Vihdoin saavumme perille. Vuoren tai korkean kukkulan laella on aivan uusi upea ravintola, joka on rakennettu linnan nakoiseksi. Maisemat ovat huikeat, kaikkiin ilmansuuntiin on esteeton nakoala.

Sisustus on myos linnamainen raskaine pitkine poytineen ja paksuine verhoineen.
Meilla on jo kiljuva nalka ja onneksi pormestari maksaa viulut. Ruokalaji toisensa jalkeen kannetaan poytaan. Syomme omilta ja toistemme lautasilta. Olemme kuin ruhtinaan pidoissa ja pormestari itse, iso karhumainen mies, kuin renessanssiruhtinas itse. Han tuntee kaikki : politikot, taiteilijat,liikemiehet ovat hanen henkilokohtaisia ystaviaan. Han kertoo sisapiirijuoruja ja tekee muutaman poliittisen paljastuksen. Voisin kuunnella tata miesta loputtomiin.

Mutta ei ainoastaan nykypaiva, vaan menneisyys on pormestarin tiedossa. Kun kysyn hanelta paikkakunnan nimen (Frakull) historiaa, han alkaa kertoa muinaisista kauppiaista ja oraakkelista (orakull) jota ihmiset olivat tulleet tapaamaan (ja yhden kirjaimen muuttamisella paikka sai myohemmin nimensa). Jonkin matkan paassa on muinaisia raunioita ja haluaisin kayda niita katsomassa, mutta meidan taytyy lahtea. Ehka toisella kerralla.

Kierratysta

Kun roskasailiot ovat tayttyneet, tulevat ensimmaiseksi vaatteiden keraajat, usein keski-ikaiset miehet. Heilla on erityiset tyokalut tata tarkoitusta varten: pitkat metalliset pihdit, joiden paassa on teravat koukut. Koukuilla he repivat muovipussit auki ja nostavat pihdeilla loytamansa vaatteet omiin sakkeihinsa.

Sitten tulevat muovipullojen keraajat. Jotkut keraavat ainoastaan pienia pulloja, jotkut isompia vesi- ja virvoitusjuomapulloja. Olen nahnyt uusiokayttoon otettuja vesipulloja katumyyjilla, niissa myydaan muun muassa oliivioljya, rakia, moottorioljya, viinia ja maitoa.

Pienet mummot kerailevat metallisia juomatolkkeja pienemmista roskiksista. Jotkut kaikista rahjaisimmat tyypit (huom! namakin ovat aina mahdollisimman huolitellusti pukeutuneita, AINA pikkutakki paalla) etsivat poisheitettyja ruuantahteita. Sen mita heilta jaa penkovat koirat ja kissat jatesailioista.

Pienet mustalaispojat keraavat metalliromun. Heilla on puiset rattaat, joissa he tyontavat painavampia esineita. He eivat useinkaan ole 6-7 vuotta vanhempia, mutta heidan kasvoiltaan loistaa omanarvontunto ja ylpeys, kun he ovat loytaneet jonkin vahan isomman kapistuksen, jota raahaavat innosta puhkuen pitkin katua.

Pikkumummot keraavat myos kaikki puupalat ja vievat ne kotiin polttaakseen ne helloissaan.

Teoriassa kierratysta ei kai ole ollenkaan. Kaytannossa lahes kaikki tulee kiertoon ja huolella uudelleen kaytetyksi. Hygienisyydesta ei pideta niin isoa melua ja melko sitkasta vakea tuntuvat olevatkin nama kierrattajat. Jokaisella on oma paikkansa ja tehtavansa kaupungin epavirallisessa puhtaanapitojarjestelmassa.

Viisumeita

Lahden aamulla katsomaan huonekalumyymalaa, joka on avattu naapurissa. Tiella pomppii vastaan vanha ystavamme Raksy (vaikka kutsunkin koiria nykyisin nimilla Turre ja Murre) korvat lapsyen. Se poukkoilee ympariinsa kuin janis selvastikin ihan sikasta olemassaolon riemusta. –Kaupan valikoima (joka edustaa ilmeisesti paikallista hienouden huippua) on suppea ja tavara on huonolaatuista. Se siita sitten.

Dituri, joka siivoaa adran tiloja seka toimistossa, etta opetustiloja siella, missa asun, tulee kaymaan toimistossa kerrankin niin, etta voin pyytaa Rudia (sihteeri) tulkkaamaan ja voimme kysella toinen toistemme elamasta. Tahan mennessa keskustelumme on rajoittunut lahinna hyvan huomenen toivotuksiin ja hanen kauhisteluihinsa siita eiko minulla ole kylma, kun kuljen ilman sukkia. No ei ole.

Saan kuulla, etta Ditolla on nelja lasta, yksi asuu Ateenassa, toinen Firenzessa ja kaksi Albaniassa. Hanella ja hanen miehellaan ei ole mahdollisuutta kayda katsomassa lapsiaan ulkomailla. Viisumeita ei myonneta sellaisista syista.Virkailijat vain sanovat, etta ‘lapset voivat tulla katsomaan teita tanne, heilla on enemman rahaa’.

Vaikka saisi vierailukutsun ulkomaille ja kaikki paperit olisivat kunnossa, ei ole sanottu, etta henkilo saa viisumin. Viranomaiset voivat vain sanoa esimerkiksi, etta epailemme, etta teilla ei ole aikomusta palata Albaniaan. Yhdysvaltoihin matkustaminen on erityisen vaikeaa, koska Yhdysvallat pitaa Albaniaa muslimimaana eika halua myontaa takalaisille viisumeja turvallisuussyista.

Yksi suurimmista syista paikallisten ihmisten haluun liittya Euroopan Unioniin onkin vapaan matkustusoikeuden saaminen. Jo nyt kaikki joilla vain suinkin on mahdollisuus, muuttavat ulkomaille. Useimmissa suvuissa ja perheissa on joku, joka on toissa joko Kreikassa tai Italiassa. Sielta he tukevat rahallisesti perheenjaseniaan ja hyvin monet taalla kohoavista uusista taloista onkin rakennettu juuri tallaisilla rahoilla.

Koko paivan on satanut kaatamalla ja iltapaivalla alkaa ukonilma raivoisine salamoineen. Taalla ei kuulema ole tavallisesti koskaan nain kylma. No kiva..

Sairautta

Tavatessani aikaisemmin Florianin (nuori mies, joka saestaa yleensa jumalanpalveluksissa, opettaa kitaransoittoa kirkolla ja tekee jotain ihan muuta tyokseen, en muista mita) han kyselee mita minulla on parhaillaan tyon alla. Kerron hanelle projekteista ja kun han kuulee, etta haluaisin tuoda tanne syksylla Suomesta terveydenhoitoalan vapaaehtoisryhman pariksi viikoksi tekemaan terveystarkastuksia ym han ilahtuu. Florian selittaa, etta hanen kitararyhmassaan on tytto, jolla on joku vakava sairaus, jota ei voida hoitaa Albaniassa. Haluaisin auttaa tata 17-vuotiasta, joka on saanut laakareilta kuolemantuomion. Florian sanoo, etta han jarjestaa varainkeruun ja mina lupaan kysya neuvoa laakareilta Suomessa.

Tapaan tyton ja hanen sisarensa kirkolla.Selitan tulkin valityksella kuka olen ja miksi haluan kysella hanen sairaudestaan. Tytto ei ole voinut kayda koulua kahteen vuoteen koska on joutunut yhtamittaa sairaalaan. Taalla ei ilmeisesti kukaan ole kuullutkaan opetuksen jarjestamisesta koluikaisille sairaille nuorille. Koulunkaymattomyys on ollut hanelle varmasti hyvin raskasta ja ystavista erossa oleminen. Florian on kertonut, etta han on aiemmin suhtautunut hyvin tyynesti sairauteensa, mutta etta han nyt pelkaa sita kuinka hanen kay.

Tytto nayttaa paallisin puolin aivan tavalliselta terveelta nuorelta. Sitten han vetaa syvaan henkea ja aani, joka siita syntyy kuulostaa silta kuin se tulisi suoraan manalasta. Sanomme tytolle, etta teemme kaikkemme, etta saisimme hanelle hoitoa. Rukoilemme tyton kanssa ja jatamme hanet korkeampiin kasiin.

Food

Nousen aamulla jo kuuden maissa kun en saa enaa nukuttua. –Keittiota siirretaan toisesta rakennuksesta nykyisen huoneeni viereen. Muuten hyva, etta ei tarvitse enaa menna pihan poikki tekemaan aamupalaa itselleen, mutta uudessa keittiossa ei ole juoksevaa vetta. Hella ja jaakaappi kannetaan vanhasta keittiosta uuteen. Saan kuulla, etta sinne tehdaan mittatilauksena kaapistot. No, jaan odottelemaan sita tapahtuvaksi.

Viereisen jalkapallokoulun pojat ovat taas treenaamassa. Luultavasti he ovat hyvin onnekasta valiojoukkoa tassa jalkapallohullussa maassa. He joutuvat usein harjoittelemaan kentalla, joka on yhta isoa mutavellia. Kaatosateessakin kuulen heidan valmentajansa karjuvan ohjeita. Vain kerran muistan heidan lopettaneen harjoittelun kesken kaiken, silloin kun tuli valtava ukonilma. Heidan kurinalaisuudessaan ja peraanantamattomuudessaan olisi monella oppimista.

Vuorille on satanut uutta lunta, ja ne hohtavat valkohuippuisina sinista taivasta vasten.Kunhan saat lampenevat haluaisin lahtea tuonne ylos. Siella on kuulema kauniita luonnonsuojelualueita.

Alan kyllastya byrekin syomiseen (pieni pasteijan tapainen paikallinen pikaruoka, jonka sisalla voi olla juustoa, lihaa, pinaattia jne). Se on kylla halpaa (yksi maksaa noin 15 snt), mutta melko rasvaista ja jos sattuu huono tuuri, ovat joskus melko kuivahkoja. Se on kuitenkin taalla paikallisten ruosikkiruoka numero yksi.

Koululaisille ei ole jarjestetty mitaan ruokailua. Ruokatunnit ovat kuitenkin pitkat kaikilla. Ruokatunnin alkaessa koulun portin edusta on taynna aiteja ja isovanhempia. Jotkut viedaan kotiin syomaan, joillekin mummot ja vaarit ostavat evasta kulujen lahella sijaitsevista kioskeista. Tyopaikoiltakin monet lahtevat tunniksi, pariksi kotiin syomaan lounasaikaan.Ruoka symbolisoi taalla perheen ja suvun yhteytta ja on myos tarkea osoitus vieraanvaraisuudesta. Yksikaan vieras ei paase lahtemaan ilman, etta hanelle olisi tarjottu jotain, edes kuinka vaatimatonta. Jos kotona ei satu olemaan mitaan tarjottavaa niin joko joku perheenjasen lahetetaan kauppaan tai sitten perheenaiti lahtee vaikka itse ja jattaa vieraan yksin odottelemaan. Kieltaytyminen tarjoilusta on loukkaus ja sita ei kerta kaikkiaan tehda.

Tutkimustuloksia

Kahlaan taas lapi erasta raporttia. Ymmarran jalleen paremmin sanonnan Tieto lisaa tuskaa. Minun taytyy joko lopettaa naiden raporttien lukeminen tai jotenkin paaduttaa itseni ja ajatella jarkiperaisesti eika tunteenomaisesti.

Talla kertaa raportti on tehty sairaalaoloista. Tutkimuksessa ovat olleet mukana kaikki Albanian 51 sairaalaa. Erilaisia tekijoita on ollut mitattavana: Laitteitten ja valineitten toimivuus, sairaaloitten jatehuolto, hygienisuuden taso jne.

Kaksi ajatusta tulee ensimmaiseksi mieleeni:

1) Kunpa en ikina joutuisi menemaan taalla sairaalaan.
2) Mita ihmetta voisin tehda vaikuttaakseni olojen kohentumiseen.


Karua luettavaa: Sairaalat eivat saa riittavasti vetta, joinakin paivina vain noin viiden tunnin ajan. Sahkokatkokset vaarantavat ihmishenkia: Kun sahkot menevat kesken leikkauksen tai synnytyksen, varageneraattoreita ei ole laheskaan aina kaytettavissa.

Jatehuolto on olematonta: Tutkijaryhma loysi sairaalajatteita heitettyna ulos, siis vain pihalle kipattuna, muun muassa ongelmajatteita ja kaytettyja neuloja.

Alkeellisetkaan hygienisuuden vaatimukset eivat tayttyneet monessa paikassa, kun hoitohenkilokunnalla ei ollut mahdollisuutta edes pesta kasiaan. Sairaaloiden laitteet olivat rikki, niihin ei saanut varaosia tai henkilokunta ei kerta kaikkiaan osannut kayttaa niita. Rakennuksista suuri osa oli surkeassa kunnossa: sadevesi vuosi katosta sisaan jne.

Muistan, mita aitini joskus sanoi. Kun keskitysleirit tulivat yleiseen tietoisuuteen toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja sen jo paatyttya, saksalaisia syytettiin siita, etta he tiesivat naista kammottavista olosuhteista, mutta eivat tehneet mitaan. Mutta aitini sanoi: meidan lastenlapsemme tulevat joskus syyttamaan meita siita, etta me tiesimme ihmisten hadasta, mutta emme tehneet mitaan.

Lantisen ja pohjoisen Euroopan hyvinvointi lisaantyy huikeaa vauhtia. Samaan aikaan toisaalla ihmiset kuolevat aliravitsemukseen, hoidon puutteeseen, valinpitamattomyyteen,koyhyyteen. Se, jolle on paljon annettu, mutta joka on kerannyt kaikki aittaansa, saa kerran kohdata Vapahtajansa, joka sanoo: Minulla oli nalka, mutta sina sanoit minulle: Kunhan olen ensin hankkinut omaisuutta niin paljon kuin pystyn, niin voin antaa sinulle jonkin ylijaavan murusen. Mutta silla aikaa Kristus on jo kuollut tuhat kertaa nalkaan, kylmyyteen, hoidon puutteeseen, tiedon puutteeseen.

Haluaisin auttaa Kristusta naissa sairaaloissa, naissa hokkeleissa, naissa tietamattomyyden majoissa, pimeassa, evankeliumin ulottumattomissa. Kunpa vain tietaisin miten..

Nimia

Ihmisilla on omituisia nimia. Miten ihmeessa opin muistamaan ne kaikki! Arvelen, etta vuosien eristaytyneisyys muusta maailmasta on sailyttanyt vanhat paikalliset nimet paremmin kuin muualla Euroopassa. Taalla tormaa harvemmin sellaisiin yleiseurooppalaisiin nimiin, jotka erilaisina muunnoksina voi loytaa melkein kaikista muista Euroopan maista: Tomas, Christopher, Helena, Mary, Henrik. Sen sijaan kohtaan ihmisia, joiden nimi on Dituri (tieto), Lumturi (onni), Besnik (uskollisuus) tai Fatime (minun onneni).

On ihailtavaa, etta paikalliset ovat sailyttaneet vanhoja, historiallisia nimia, joilla on syva merkitys. Amantia (historiallinen kaupunki Albaniassa), Ilir (vapaus), Kastrioti (Albanian vapaussankari). Jotkut nimet ovat peraisin lahinaapureilta, Italiasta ja Kreikasta: Aurora, Afrodite (kuinka kaunis nimi! Tama on Denadan siivoojan nimi. En osaa kuvitella siivoamassa ketaan henkiloa, jolla on niin ihana nimi kuin Afrodite!) Florian (sanoin Florianille, etta hanen nimensa kuulostaa minusta silta, kuin se olisi jostain sadusta:”Prinssi Florian ratsasti valkealla ratsullaan halki synkan metsan..”)

Jos jollakin sattuu olemaan lansimaalaistyyppinen nimi, siita tehdaan paikallinen muunnos, joka muuttaa sen lahes tunnistamattomaksi. Niinpa minun kesti jonkin aikaa todeta, etta Turi ja Arthur olivat yksi ja sama henkilo.

Kollektiivinen suru..

Naen jo kaukaa, etta jotain on tapahtunut. Ihmiset seisovat pienina ryhmina ja tuijottavat jotain, mita en nae. Tultuani lahemmaksi naen vakijoukon jahmettyneet hahmot ja arvaan, etta on kyseessa vakava liikenneonnettomuus. Etsin katseellani laakintahenkilokuntaa ja ambulanssia. Pieni poika pyyhkii kyyneleen poskeltaan.

Sitten naen onnettomuuden uhrin. Tulitera Mercedes Benz! Albanialaismiehen arvokkain omaisuus, suvun ylpeys, naapurien kateuden kohde. Etuovessa iso naarmu, peili tuusannuuskana. Lihakauppiaan viikset varahtelevat myotatunnosta. Auto ei ole hanen, mutta han kykenee ymmartamaan lahimmaisensa tuskan.

Kuljen vakijoukon lapi hiirenhiljaisuuden vallitessa. Kaikkien kasvot ovat harmaat ja ilmeet taynna tuskaa. Miten nain saattoi kayda. Kuinka tasta eteenpain..

Byrekia, sahkokatkoksia jamaailmantuskaa

“Saisinko yhden byrekin?” “Minkalaisen: juusto, pinaatti, tomaatti..” “Juusto” “Juustolla ei ole” “No, yksi tomaattibyrek sitten”. Saan byrekini, siina on sisalla lihaa. No, hyva tietaa, ei sitten tomaattibyrekia seuraavalla kerralla.

Toimistolla sahkot ovat koko aamupaivan paalla-pois-paalla-pois. Olen jo oppinut tallettamaan kirjoittamani tekstit melkein joka kappaleen jalkeen, seka salamana PIIP-aanen kuultuani, silla parhaimmassa tapauksessa aani tarkoittaa sita, etta sahkokatkos on alkanut, mutta varajarjestelma antaa muutaman sekunnin aikaa tekstin tallettamiseen. Huonommassa tapauksessa varajarjestelma ei toimi ja menetan koko tekstin.

Saan kasiini maailmanpankin uusimman raportin ja suunnitelman koyhyyden poitamisesta Albaniasta. Kun olen kahlannut parisataasivuisen raportin lapi olen niin masentunut, etta olen pudota tuolilta. Asioiden koko kuva alkaa vahitellen hahmottua. Albania ei ole ainoastaan valovuosien paassa lansimaista kehityksessa, vaan jopa kaukana entisista itablokin maista. Sivu toisensa jalkeen: korruptiota, salakuljetusta, infrastruktuurin toimimattomuutta, saastumista, koyhyytta, absoluuttista koyhyytta, koulutustason alhaisuutta. Kuin irvikuvana raportti esittaa olojen parantamista turismille suotuisaksi. Kuka tanne haluaa tulla lomalle! Albanialla on kaikki mahdollisuudet kukoistavalle matkailulle. Upea luonto, ystavalliset ihmiset, uskomattomia historiallisia nahtavyyksia. Mutta tama maa kelpaa ehka juuri ja juuri exreme-matkailijoille. Jokainen normaalilla ruuansulatuksella varustettu henkilo voi pahoin nahdessaan koiranraadot kadulla tai lampaitten laiduntavan kaatopaikalla. Kuka jaksaa istua junassa kahdeksan tuntia kahdensadan kilometrin matkan tai kestaa autossa 40 kilometrin tuntivauhdin teitten surkean kunnon takia. –Raportti on muuten erinomaisesti laadittu ja suunnitelmat ovat ainakin minun silmissani kutakuinkin realistisia. Luoja armahtakoon tata maata, etta taman kansan elamasta tulisi ihmisarvoisempaa ja etta puute ja koyhyys saisivat vaistya!

Olen ihan litteana mietittyani kaikkea tata. Lahden asunnolleni vain huomatakseni, etta huone on pimea ja kylma, ei sahkoja. Ryomin sankyyn lammitellakseni ja nukahdan kello kuudelta illalla. Naen iloisia ja varikkaita unia.

Vieraita

Etelampaa Albaniasta, Vloresta, saapuu amerikkalainen Hendricksonien perhe: isa, aiti ja kaksi lasta. He ovat tulleet Tiranaan hoitamaan asioita pariksi paivaksi ja yopyvat adran tiloissa. He ovat olleet Vloressa jo kahdeksan vuotta lahetystyossa eika yhtaan nakyvia tyon tuloksia, mika osoittaa lahetystyon vaikeutta taalla. Vloressa on toinenkin amerikkalainen perhe joka on ollut siella yhta kauan samoin tuloksin. Taytyy ihailla heidan sinnikkyyttaan, etta he ovat jaksaneet olla taalla.

Hendricksonit ovat vallan viehattava perhe ja on erityisen terapeuttista katsella tata maata hetken toisten ulkomaalaisten kanssa. Voi kerrankin kauhistella vapaasti kaikkea mahdollista ja kysella kaikista niista ilmioista, joista ei ole saanut oikein mitaan tolkkua paikallisilta. Aiti Jen opettaa englantia kielikursseilla, jotka ovat usein paras tapa taalla luoda kontakteja paikallisiin ihmisiin. Albanialaiset itse sanovat,etta taalla on mahdotonta oppia kielia koulussa, ne jotka taalla puhuvat hyvin esimerkiksi englantia, ovat oppineet taitonsa jollain yksityisilla kursseilla.

Lahiaikoina Albaniaan on tulossa yksi uusi amerikkalainen lahetystyontekijaperhe ja viela vahan myohemmin yksi. Nama kaikki nelja perhetta kuuluvat Adventist Frontier Mission-jarjestoon, jolla on lahetystyontekijoita ympari mailman alueilla, joissa lahetystyon tekeminen on todella vaikeaa, niinkuin taalla. Nama ihmiset ovat useinkin myyneet koko omaisuutensa ja keranneet itse varat pystyakseen tulemaan toteuttamaan visiotaan. He ovat jattaneet kotinsa, sukulaisensa ja ystavansa tullakseen tyoskentelemaan hyvin vaikeissa ja epakiitollisissa oloissa.

Kuljen Hendricksonien kanssa ympari Tiranaa heidan jeepissaan ja naen uusia paikkoja ja tutustun uusiin ihmisiin. Menemme ensimmaiseksi AEPn (Albanian encouragement project) toimistoon. Tama jarjesto auttaa kaikin tavoin maassa toimivia lahetystyontekijoita. He hoitavat naiden oleskeluluvat ja muita paperitoita, jarjestavat seminaareja ja auttavat vero-ym. Kaytannon asioissa. Muutama viikko sitten heilla oli ollut Durresissa viikonlopputapahtuma, joka oli pidetty vain lahetystyontekijoiden hemmottelemiseksi. Kuinka viehattava idea! Tyontekijat olivat saaneet maksutta hierontaa, hiustenleikkuuta jne. ,he olivat saaneet kayda “ostoksilla” (ilman rahaa!) poytien aaressa, joilla oli sellaisia tarvikkeita, joita taalta ei saa, ja paljon muuta.

AEPn toimisto sijaitsee hurmaavassa vanhassa rakennuksessa, jossa on aikaisemmin ollut Vietnamin lahetysto. Rakennuksella on iso piha, jossa kasvaa greippipuita. Elamani ensimmaista kertaa naen greippien kasvavan puissa! Piha on siisti ja hyvin hoidettu ja koko paikka on kuin ihana keidas kaupungin melskeen keskella.

Albanialaista elamanmenoa

Elidonin serkku (kaapintekija) tulee ottamaan mittoja keittiosta valmistaakseen sinne kaapiston. Mikaan ei tapahdu nopeasti ja aikaa saastaen. Miehia keraantyy iso lauma keittioon jaarittelemaan siita tehdaanko homma nain vai noin ja niin edelleen ja niin edelleen ja koko prosessiin saadaan kulumaan uskomaton maara aikaa. Keittion varsinaisena kayttajana yritan minakin saada aaneni kuuluviin, mutta viela mita! Naisen aani ei taalla paljoa paina, kun miehet suunnittelevat. Jaan toivomaan, etta he noudattavat edes jonkinlaista kansainvalista standardimitoitusta, ettei tasoja ole mitattu 150-senttisten albanialaismummojen mukaan.

Keittiossani ei siis ole viela juoksevaa vetta. Jokaista tiskaussessiota varten joudun kantamaan kylpyhuoneesta amparikaupalla vetta ja sitten lopetettuani sama operaatio toiseen suuntaan. Ajattelen myotatunnolla esiaiteja, jotka, ei niin kovin kauan sitten, kantoivat vetta kaivosta ja lammittivat sen hellalla.

Yritan saada selville, mista saisin ostettua postimerkkeja. Kaviko joku ostamassa ne puolestamme, kun olimme taalla ryhmana? Enta missa ovat postilaatikot? Pitkallisten tiedustelujen jalkeen saan selville, etta jossain sijaitsee postitoimisto, josta saan ostettua postimerkit ja missa voin myos lahettaa postini. Onko tassa kaupungissa vain yksi postitoimisto? Huomaan rakennuksen, jossa lukee postitoimisto, mutta se onkin vain saapuneiden pakettien noutamista varten. Pyorin kaupungilla kuin puolukka ja vihdoin loydan englantia puhuvia nuoria, jotka opastavat minut oikeaan paikkaan. Minun taytyy siis kavella noin tunnin verran asuinpaikastani, jos haluan ostaa posimerkkeja ja lahettaa postini? Tahan tietoon minun on toistaiseksi tyytyminen.

Haluan lahettaa kirjekuoren, jossa on sisalla pieni lahja. Sita ei voi lahettaa kirjeena, vaan menen pakettien lahetysjonoon. Se ei liiku tuumaakaan. Jono kasvaa kasvamistaan. Ynsean nakoinen nuori nainen on sen nakoinen, etta asiakkaat hairitsevat pahasti hanen elamaansa. Lopulta paasen luukulle. Nainen touhuilee jotain itsekseen ja kohtelee minua kuin ilmaa. Suomalaisen verenpaine nousee. En ole viela karaistunut tahan julkisissa laitoksissa ja virastoissa esiintyvaan palvelemattomuuteen, mika tuntuu hakellyttavalta kun muuten koko maa tuntuu olevan taynna toinen toistaan avuliaampia ihmisia. Joku kiilaa eteeni ja saa oman asiansa hoidettua. Kiristelen hampaitani. Vihdoin naisen on pakko ottaa minunkin kirjekuoreni ja saan siihen merkit. Minulle jaa epamiellyttava tunne, etta han heittaa postini roskakoriin kun paasen pois nakyvista.

Kiva koira..

Alan vahitellen tottua albanialaiseen aikakasitykseen. Taalla ei kerta kaikkiaan pysty tulemaan minnekaan liian myohaan. Tajuan sen ensimmaista kertaa kun sovin tapaavani Elidonin toimistolla yhdelta. Tavallisesti olisin paikalla jo ehka kymmenta vaille yksi. Taalla katson kelloa yhdelta ja lahden kavelemaan toimistolle. Olen perilla puoli kahdelta, jolloin Elidon juuri ajaa pihaan. Taydellinen albanialainen ajoitus. Toisella kertaa olen lahdossa kirkkoon ja aion ruveta palyilemaan kelloa samalla tavalla kuin kotona, mutta sitten rentoudun kun huomaan, etta mitaan kiiretta ei olekaan. Saavun kirkolle 11.15 (kun jumalanpalveluksen on pitanuyt alkaa kello 11). Tilaisuus alkaa loppujen lopuksi 11.30. Viime perjantaina adran pihalle on suunniteltu nuorille barbeque kello 14. Kello 15 alan pikku hiljaa valmistautua ruokien kanssa ja kello 16 vihdoin ihmiset ovat paasseet paikalle. Ainakin toistaiseksi tama systeemi tuntuu hyvin rennolta ja miellyttavalta. Voi olla tietysti, etta ajan mittaan rupeaa arsyttamaan.

Kavellessani toimistolle naen kadulla suloisen nakoisen koiran ja sanon sille (suomeksi): sopo koira! Ehka tama on albaniaksi jotain sellaista, etta puskii, kay kimppuun, silla koira hyokkaa kiinni pohkeeseeni ja puree LUJAA. Sekunnin murto-osassa naen jo itseni jaykkakouristuksen uhrina, kunnes muistan, etta rokotukseni ovat kunnossa. Pieni mustapukuinen mummo nakee tapauksen ja tulee avukseni. Han heittelee koiraa kivilla ja saa sen pakenemaan. Tutkimme yhdessa koiranpuremaa, mutta onneksi minulla on jalassani paksut samettihousut, eika koira saa aikaiseksi muuta kuin haijynnakoisen mustelman. Paatan olla vastaisuudessa puhumatta elaimille mitaan riippumatta siita kuinka ystavalliselta ne nayttavat.

Syon kilokaupalla mandariineja. Ne maksavat vain noin 80 snt/kilo. Ne ovat uskomattoman makeita ja mehukkaita, mutta ei ihme, kun ne on samana paivana poimittu puusta. Tuntuu, etta kuoret irtoavat niista melkein itsestaan. Voisinpa lahettaa niita lentokoneellisen Suomeen!

On hellyyttavaa katsella kuinka taalla suhtaudutaan kerjalaisiin, jotenkin niin, etta tuntuu, etta heita kunnioitetaan ja arvostetaan. Kun joku seisoo leipomon edessa hanen ei koskaan tarvitse lahtea tyhjin kasin pois vaan aina han saa mukaansa juuri leivotun pullan tai leivan. Kun vanha mies pyytaa katukauppiaalta sipulia, vieressa seisova mies antaa hanelle samalla kolikon kateen. Muslimikulttuuriin kuuluu tietysti almujen antaminen koyhille. Mutta olen nakevinani tekojen takana myos inhimillista lampoa ja ihmisyyden kunnioitusta.

Muutoksia

Herattyani jarjestelen vahia tavaroitani. Huoneessa on paitsi kylma myos epamiellyttavan kostea ja kylmyys tuntuu jarsivan vasynytta olemustani jaisin hampain. Olen saanut lammittimen, mutta sen teho on melko riittamaton. Ajattelen: oletetaanko minun todella selviavan hengissa tallaisissa oloissa. Huoneen lampotila on noussut noin kymmeneen asteeseen.

Kuljeskelen pihalla ja katselen mita kaikkia muutoksia on tapahtunut viime kayntini jalkeen. Kaikki aidat on maalattu ja seinille on ilmestynyt uusia iloisenvarisia maalauksia. Kaikki romuautot on korjattu pihalta pois ja piha on muutenkin siistiytynyt huomattavasti. Nelja vartijaa, joiden tehtava on vartioida aluetta 24/7, ovat kukin saaneet tehtavakseen pitaa jonkin osan piha-alueesta siistina.

Rakennus, jossa huoneeni sijaitsee, on myos kohentunut paljon siita, kun olimme taalla Toivonlinnan ryhman kanssa tekemassa projektia. Huoneissa on nyt ovet ja rakennus on maalattu sisalta ja ulkoa. Toiseen paahan on tehty kaksi vierashuonetta pienine, muttta tyylikkaine kylpyhuoneineen. Toisesta naista huoneista tulee kotini seuraaviksi kuukausiksi.

Lamar (ADRAn johtaja Albaniassa, amerikkalainen) ja Alban (pastori ja valiaikainen lahetyksen johtaja) tulevat tapaamaan minua illalla. Naureskelevat, kun valitan kylmyytta. ‘Mutta sinahan tulet Suomesta. Eikos siella ole kylma?” Kiukkuisena yritan selittaa, etta meilla kylmyys on ulkona, ei sisalla.

Yska

Olen nukkunut viiden peitteen alla, mutta kylmyys on saanut ylivallan ja sairastun, osaksi koska olin ollut koko viikon ennen tanne tuloani kehnolla ruualla ja vahalla unella. Ymmarran nyt paremmin miksi ihmiset kuolivat ennen vanhaan kaiken mailman keuhkotauteihin. Kosteus on kaikista pahinta. Saan toisen lammittimen, mutta se tulee liian myohaan ja yska on jo kaynyt kimppuuni.

Lahden kuljeskelemaan kaupungilla. Uusia rakennuksia on noussut muutamassa kuukaudessa lisaa. Katukuva nayttaa muuten samalta, mutta ihmiset kulkevat tummissa talvivaatteissa. Nuoret naiset ovat huippumuodikkaissa, erittain kapeakorkoisissa kengissa, joita nain jo muotipaakaupungissa Milanossa. Toivon mielessani, etta Suomi saastyisi edes talta jarjettomalta muotivillitykselta.

ADRAn alueen ymparisto nayttaa roskaisemmalta kuin koskaan. No, kuinkas muuten, kun kukaan ei ole siivonnut edellisia roskia pois ja ihmiset ovat heittaneet uusia sekaan.
Mika naita ihmisia riivaa! Kotinsa he pitavat moitteettoman siisteina ja sitten kadut ovat taynna torkya.

Menen kaymaan ADRAn toimistolla. Keskustelemme joistain projekteista, joita voisin kenties ruveta toteuttamaan taalla. Pitaisi olla paljon enemman tietoa maan oloista, kuin mita minulla on, etta voisi tietaa, mika taalla voisi toimia, mista olisi eniten hyotya, mika olisi kulttuurillisesti hyvaksyttavaa. Tekemista kylla olisi vaikka kuinka, mutta yksi innokas, mutta tietamaton ulkomaalainen voi saada aikaan enemman haittaa kuin hyotya jos ei ole tarpeeksi perilla olosuhteista.

Illalla vanha ystavamme Ilir (18 vee) tulee tapaamaan minua. Han valmistautuu helmikuussa pidettaviin isoihin tentteihin. Han opiskelee fysiikkaa yliopistossa, tosin pitkin hampain. Han, niinkuin niin moni muu taalla, haluaisi lahtea ulkomaille opiskelemaan. Osittain opetuksen tason vuoksi, osittain, koska hyvia arvosanoja on taalla melkein mahdotonta saada, jos ei lahjo opettajia. Opiskelijat ovat jarjestaneet ison mielenosoituksen korruptiota vastaan, mutta asiat muuttuvat taalla hitaasti.

Musiikkia..

Menen Ali Demi-kirkolle (toinen kahdesta adventtikirkosta Tiranasta, saanut nimensa alueesta, jolla sijaitsee). Eugen haluaa tavata minut siella. Eugen on keski-ikainen perheenisa, joka rakastaa musiikkia. Han on oppinut jossain hengellisia lauluja, joihin hanella on sanat. Nyt han haluaisi laulaa ne minulle, niin etta voisin kirjoittaa melodiat muistiin. Helppo nakki, tata olen tehnyt useasti ennenkin.

Tapaan yli-innostuneen Eugenin kirkon alakerrassa. Han puhuu valtavalla nopeudella jotain, mista en ymmarra sanaakaan. Pyydan tulkiksi Ilirin, joka on juuri tullut kirkolle kitaratunnille, mutta Ilir on paikalla vain hetken ja lahtee sitten tunnilleen. Pyydan Denadaa avuksi. Han kuuntelee hetken ja sanoo:’En ymmarra mitaan, mita han sanoo, vaikka han puhuu albaniaa’. No, eihan tassa puhetta tarvita, otan nuottipaperin ja kynan esille ja Eugen alkaa hyrailla lauluja. Kay ilmi, etta Eugenin musikaaliset taidot eivat ylla ihan taman yrityksen tasolle. Laulu menee mine sattuu ja kesken kappaleen han vaihtaa useaan kertaan savellajia. Sanon: otetaanpa alusta uudelleen ja ihan lyhyt patka. Toisella ja kolmannella kerralla Eugen jattaa tahdin tai pari pois sielta taalta tai parhaimmassa tapauksessa vain puolikkaan tahtia.

Olen mahahaavan partaalla. Eugen on innoissaan ja hanen mielestaan homma luistaa erinomaisesti. ‘Erittain kaunista’ , han toistelee koko ajan. Minulle jaa epaselvaksi mika hanesta kirvoittaa taman maininnan, laulut sinallaan, hanen oma esityksensa vai minun surkea rapeltamiseni keyboardin kimpussa. Kahden tunnin hermojarepivat taistelun jalkeen en kesta enaa vaan ilmoitan Eugenille, etta sessio on talta paivalta ohi. –Lahtiessani Felicia toteaa minulle, etta Eugen on ‘hieman rajoittunut’. AI JAA!

Perilla

Olen lentanyt Lontoosta Milanoon ja jatkan matkaa junalla Roomaan. Yojunassa on jarkyttavan kylma ja yhtakkia noin iltakymmenelta koko junasta sammutetaan myos valot. Siina sitten istumme pimeassa ja kylmassa ja olen jonkun verran paniikissa. Kuinka tiedan jaada oikealla asemalla pois, kun mitaan kuulutuksia ei ole? Vierustoveri lupaa herattaa minut, han jaa samalla asemalla pois. Kalpeassa aamunkoitteessa sitten nousen junasta jaykistynein jasenin. Vien tavarat sailytykseen ja lahden etsimaan Suomen Rooman konsulaattia.

Haluan kayda aanestamassa ensimmaisella ennakkoaanestyskierroksella jo ihan eksoottisuudenkin vuoksi, kun satun kerran olemaan ulkomailla. Konsulaatti loytyy pitkallisen etsimisen jalkeen. Mielestani olisin ansainnut vahintaan punaisen maton, kun olen nahnyt nain paljon vaivaa tullakseni aanestamaan, mutta kukaan ei alya jarjestaa juhlallisuuksia vasyneelle matkailijalle. Konsulaatin ystavalliset virkailijat ottavat vastaan aaneni ja jatkan matkaa.

Koska junani lahtee vasta illalla, paatan kuluttaa aikaani kaymalla Vatikaanissa. Paikka vaikuttaa minuun voimakkaasti, mutta ei varmaan ihan niin kuin olisi tarkoitus. Vatsaani kaantaa kaikki se komeus ja loisto, johon on kaytetty mielettomia omaisuuksia, ja ajattelen: Onko tama Jeesuksen Kristuksen kirkko, hanen, joka noyrana ja vaatimattomana kulki maan paalla, ruokki nalkaisia, lohdutti vasyneita.

Lahden Bariin yojunalla. Nyt vasta olenkin paniikissa, kun aamuyosta heraan ja huomaan, etta juna on menossa siihen suuntaan, mista illalla lahdimme. Olemmeko olleet jo Barissa ja kaantyneet paluumatkalle? Valtavaksi helpotuksekseni kuulen, etta Bari on seuraava pysahdyspaikka.

Jatan matkatavarani taas sailytykseen ja lahden katselemaan kaupunkia. Lauttani lahtee vasta illalla. Minulle lipun myyva mies innostuu, kun kuulee, etta olen Suomesta, mutta hanen pettymyksekseen minulla ei ole mukanani suomalaisia euron kolikoita.

Lahden illan suussa linja-autolla satamaan. Linja-autoon tulee myos iso meluisa joukko ihmisia ja tajuan yhtakkia, etta he ovat albaaneja. Tuntuu silta, niinkuin olisi tavannut perheenjasenia.

Lautta saapuu aamulla Durresiin. Tahyilen ikkunasta rantaa niinkuin luvattua maata.
Paastyani tullin passitarkastuksesta lapi hatistelen tarmokkaasti kimpustani taksikuljettajat, kerjalaiset ja kantajat ja yritan sailyttaa kaiken arvokkuuteni kahlatessani nilkkoja myoten mudassa.

Loydan Tiranaan menevan linja-auton. Hinta ei ole paatahuimaava tunnin automatkasta: 100 lekea (noin 80 snt). Linja-auto pysahtyy jonnekin laitakaupungille ja otan taksin ADRAn alueelle, missa tarkoitukseni on majailla. Vartija paastaa minut sisalle. Minulle on laitettu vuode valmiiksi. Vuode on kylma ja koste ja haisee homeelle, mutta en ole nukkunut viiteen yohon sangyssa ja olen niin lopen uupunut, etta nukahdan heti ja nukun 17 tuntia.