Perilla
Olen lentanyt Lontoosta Milanoon ja jatkan matkaa junalla Roomaan. Yojunassa on jarkyttavan kylma ja yhtakkia noin iltakymmenelta koko junasta sammutetaan myos valot. Siina sitten istumme pimeassa ja kylmassa ja olen jonkun verran paniikissa. Kuinka tiedan jaada oikealla asemalla pois, kun mitaan kuulutuksia ei ole? Vierustoveri lupaa herattaa minut, han jaa samalla asemalla pois. Kalpeassa aamunkoitteessa sitten nousen junasta jaykistynein jasenin. Vien tavarat sailytykseen ja lahden etsimaan Suomen Rooman konsulaattia.
Haluan kayda aanestamassa ensimmaisella ennakkoaanestyskierroksella jo ihan eksoottisuudenkin vuoksi, kun satun kerran olemaan ulkomailla. Konsulaatti loytyy pitkallisen etsimisen jalkeen. Mielestani olisin ansainnut vahintaan punaisen maton, kun olen nahnyt nain paljon vaivaa tullakseni aanestamaan, mutta kukaan ei alya jarjestaa juhlallisuuksia vasyneelle matkailijalle. Konsulaatin ystavalliset virkailijat ottavat vastaan aaneni ja jatkan matkaa.
Koska junani lahtee vasta illalla, paatan kuluttaa aikaani kaymalla Vatikaanissa. Paikka vaikuttaa minuun voimakkaasti, mutta ei varmaan ihan niin kuin olisi tarkoitus. Vatsaani kaantaa kaikki se komeus ja loisto, johon on kaytetty mielettomia omaisuuksia, ja ajattelen: Onko tama Jeesuksen Kristuksen kirkko, hanen, joka noyrana ja vaatimattomana kulki maan paalla, ruokki nalkaisia, lohdutti vasyneita.
Lahden Bariin yojunalla. Nyt vasta olenkin paniikissa, kun aamuyosta heraan ja huomaan, etta juna on menossa siihen suuntaan, mista illalla lahdimme. Olemmeko olleet jo Barissa ja kaantyneet paluumatkalle? Valtavaksi helpotuksekseni kuulen, etta Bari on seuraava pysahdyspaikka.
Jatan matkatavarani taas sailytykseen ja lahden katselemaan kaupunkia. Lauttani lahtee vasta illalla. Minulle lipun myyva mies innostuu, kun kuulee, etta olen Suomesta, mutta hanen pettymyksekseen minulla ei ole mukanani suomalaisia euron kolikoita.
Lahden illan suussa linja-autolla satamaan. Linja-autoon tulee myos iso meluisa joukko ihmisia ja tajuan yhtakkia, etta he ovat albaaneja. Tuntuu silta, niinkuin olisi tavannut perheenjasenia.
Lautta saapuu aamulla Durresiin. Tahyilen ikkunasta rantaa niinkuin luvattua maata.
Paastyani tullin passitarkastuksesta lapi hatistelen tarmokkaasti kimpustani taksikuljettajat, kerjalaiset ja kantajat ja yritan sailyttaa kaiken arvokkuuteni kahlatessani nilkkoja myoten mudassa.
Loydan Tiranaan menevan linja-auton. Hinta ei ole paatahuimaava tunnin automatkasta: 100 lekea (noin 80 snt). Linja-auto pysahtyy jonnekin laitakaupungille ja otan taksin ADRAn alueelle, missa tarkoitukseni on majailla. Vartija paastaa minut sisalle. Minulle on laitettu vuode valmiiksi. Vuode on kylma ja koste ja haisee homeelle, mutta en ole nukkunut viiteen yohon sangyssa ja olen niin lopen uupunut, etta nukahdan heti ja nukun 17 tuntia.
Haluan kayda aanestamassa ensimmaisella ennakkoaanestyskierroksella jo ihan eksoottisuudenkin vuoksi, kun satun kerran olemaan ulkomailla. Konsulaatti loytyy pitkallisen etsimisen jalkeen. Mielestani olisin ansainnut vahintaan punaisen maton, kun olen nahnyt nain paljon vaivaa tullakseni aanestamaan, mutta kukaan ei alya jarjestaa juhlallisuuksia vasyneelle matkailijalle. Konsulaatin ystavalliset virkailijat ottavat vastaan aaneni ja jatkan matkaa.
Koska junani lahtee vasta illalla, paatan kuluttaa aikaani kaymalla Vatikaanissa. Paikka vaikuttaa minuun voimakkaasti, mutta ei varmaan ihan niin kuin olisi tarkoitus. Vatsaani kaantaa kaikki se komeus ja loisto, johon on kaytetty mielettomia omaisuuksia, ja ajattelen: Onko tama Jeesuksen Kristuksen kirkko, hanen, joka noyrana ja vaatimattomana kulki maan paalla, ruokki nalkaisia, lohdutti vasyneita.
Lahden Bariin yojunalla. Nyt vasta olenkin paniikissa, kun aamuyosta heraan ja huomaan, etta juna on menossa siihen suuntaan, mista illalla lahdimme. Olemmeko olleet jo Barissa ja kaantyneet paluumatkalle? Valtavaksi helpotuksekseni kuulen, etta Bari on seuraava pysahdyspaikka.
Jatan matkatavarani taas sailytykseen ja lahden katselemaan kaupunkia. Lauttani lahtee vasta illalla. Minulle lipun myyva mies innostuu, kun kuulee, etta olen Suomesta, mutta hanen pettymyksekseen minulla ei ole mukanani suomalaisia euron kolikoita.
Lahden illan suussa linja-autolla satamaan. Linja-autoon tulee myos iso meluisa joukko ihmisia ja tajuan yhtakkia, etta he ovat albaaneja. Tuntuu silta, niinkuin olisi tavannut perheenjasenia.
Lautta saapuu aamulla Durresiin. Tahyilen ikkunasta rantaa niinkuin luvattua maata.
Paastyani tullin passitarkastuksesta lapi hatistelen tarmokkaasti kimpustani taksikuljettajat, kerjalaiset ja kantajat ja yritan sailyttaa kaiken arvokkuuteni kahlatessani nilkkoja myoten mudassa.
Loydan Tiranaan menevan linja-auton. Hinta ei ole paatahuimaava tunnin automatkasta: 100 lekea (noin 80 snt). Linja-auto pysahtyy jonnekin laitakaupungille ja otan taksin ADRAn alueelle, missa tarkoitukseni on majailla. Vartija paastaa minut sisalle. Minulle on laitettu vuode valmiiksi. Vuode on kylma ja koste ja haisee homeelle, mutta en ole nukkunut viiteen yohon sangyssa ja olen niin lopen uupunut, etta nukahdan heti ja nukun 17 tuntia.
posted by Anna at 3:17 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home