Oletko sina yksin?

On Valentinen paivan ilta. Kaduilla mummot myyvat ruusuja ja nuoret miehet ostavat niita neitokaisille. Kauppojen ikkunat on koristettu punaisin sydamin ja ravintolat ovat taynna pariskuntia.

Olen tulossa toimistolta ja menossa postitoimiston kautta majapaikkaani. Eras katu on suljettu liikenteelta ja sen toiseen paahan rakennetaan esiintymislavaa. Paikalla on lukuisia poliiseja vartioimassa en tieda mita, silla paikalle vahitellen keraantyva vakijoukko on harvinaisen rauhallista.

Jaan kadulle toljottamaan niinkuin turisti ainakin ja yritan saada selville mista on kysymys. Muutamat nuoret saavat tuskallisen pinnistelyn jalkeen selvitettya, etta kysymys on jostain Valentinen paivan tapahtumasta.

Kohta saadaan valonheittimet kuntoon ja musiikkikin alkaa soida. Siirryn kauemmaksi kaiuttimista. Siirryn viela kauemmaksi kaiuttimista. En selvastikaan kuulu taman ohjelman kohderyhmaan.

Kun olen noin sadan metrin paassa esiintymislavasta, jolle nyt on saapunut poukkoilemaan joku yli-innokas nuorimies suoltaen taukoamatta puhetta, tapaan tuttuja. Kolme nuorta miesta, jotka kayvat opiskelemassa ADRAn tiloissa englantia, tulevat juttelemaan kanssani. He ovat aina ystavallisia ja haluavat keskustella vaikka heidan englannin kielen taitonsa ei juurikaan ole parempi kuin minun kykyni puhua albaniaa.

Yksi pojista kysyy huolestuneen nakoisena: Are you here only? Ai siis etta olenko taalla alone,yksikseni.-Niin. -Kylla olen.-Ja poika kysyy vilpittoman hammastyneena: Miksi? -Tajuan yhdessa silmanrapayksessa, etta yksin tassa viilenevassa helmikuisessa illassa seisoskeleva sielu on tassa maassa ja kulttuurissa jotain taysin kasittamatonta.Miksen ole viettamassa iltaa sukulaisten, ystavien, perheenjasenten kanssa.

Taalla ei kukaan mene minnekaan yksinaan. Mukaan otetaan kaikki jotka mukaan haluavat tulla ja nekin, jotka vahan hangoittelevat vastaan. Mennessa kerataan seinanvierilta ja nurkista lisaa joukkoa. Jotkut tilaisuudet voivat olla joskus nimellisesti vaikkapa nuorille jarjestettyja, mutta niihinkin keraantyy loppujen lopuksi kirjo kaikenikaista vakea. Taalla ei harrasteta ikarasismia.

Olen tassa kulttuurissa outo ilmio. Kuulen jatkuvasti kysymyksia: Asutko sina taalla yksin. Eiko tassa talossa asu sinun kanssasi ketaan muita lahetyssaarnaajia (olen saanut taalla uuden tittelin: lahetyssaarnaaja..). Miksi sina asut tassa talossa yksin. Missa sinun lapsesi ovat. Voivatko he hyvin. Puhutko heidan kanssaan puhelimessa (no ei nailla hinnoilla!). Ja yksi perheenisa katsoo minua saalivasti ja sanoo: Kuolisin, jos en saisi sulkea lapsiani syliini joka ilta kun menen kotiin (siina vaiheessa minustakin alkoi tuntua, etta olen taysin vaarassa paikassa ja etta minun pitaisi olla jossain muualla halailemassa lapsiani..)

Kuinka voisin selittaa talle nuorukaiselle, etta minun perheeni ja sukulaiseni ja ystavani ovat kaukana taalta ja minulla ei ole taalla ketaan, joka seisoskelisi kanssani tassa korvat lukkoon lyovassa musiikin pauhussa. Ymmartaisiko han ollenkaan, etta jossain on maa, jossa ihminen laittaa oven kiinni perassaan ja haluaa olla yksin. Luultavasti ei. Perhe on hanen suurin rikkautensa, hanen voimavaransa ja tukiverkkonsa. Yksin jaaminen olisi luultavasti hirveinta mita hanelle voisi tapahtua.

Selitan jotain epamaaraista siita, etta olen vain kulkemassa tasta ohi. Hammastys ei haihdu pojan kasvoilta. He jatkavat matkaansa ja mina omaani. Tulen huoneeseeni ja laitan oven lukkoon perassani. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta ja siita, etta saan ottaa kirjan kateeni ja keskittya lukemaan. Yksin.