Albanialaista elamanmenoa

Elidonin serkku (kaapintekija) tulee ottamaan mittoja keittiosta valmistaakseen sinne kaapiston. Mikaan ei tapahdu nopeasti ja aikaa saastaen. Miehia keraantyy iso lauma keittioon jaarittelemaan siita tehdaanko homma nain vai noin ja niin edelleen ja niin edelleen ja koko prosessiin saadaan kulumaan uskomaton maara aikaa. Keittion varsinaisena kayttajana yritan minakin saada aaneni kuuluviin, mutta viela mita! Naisen aani ei taalla paljoa paina, kun miehet suunnittelevat. Jaan toivomaan, etta he noudattavat edes jonkinlaista kansainvalista standardimitoitusta, ettei tasoja ole mitattu 150-senttisten albanialaismummojen mukaan.

Keittiossani ei siis ole viela juoksevaa vetta. Jokaista tiskaussessiota varten joudun kantamaan kylpyhuoneesta amparikaupalla vetta ja sitten lopetettuani sama operaatio toiseen suuntaan. Ajattelen myotatunnolla esiaiteja, jotka, ei niin kovin kauan sitten, kantoivat vetta kaivosta ja lammittivat sen hellalla.

Yritan saada selville, mista saisin ostettua postimerkkeja. Kaviko joku ostamassa ne puolestamme, kun olimme taalla ryhmana? Enta missa ovat postilaatikot? Pitkallisten tiedustelujen jalkeen saan selville, etta jossain sijaitsee postitoimisto, josta saan ostettua postimerkit ja missa voin myos lahettaa postini. Onko tassa kaupungissa vain yksi postitoimisto? Huomaan rakennuksen, jossa lukee postitoimisto, mutta se onkin vain saapuneiden pakettien noutamista varten. Pyorin kaupungilla kuin puolukka ja vihdoin loydan englantia puhuvia nuoria, jotka opastavat minut oikeaan paikkaan. Minun taytyy siis kavella noin tunnin verran asuinpaikastani, jos haluan ostaa posimerkkeja ja lahettaa postini? Tahan tietoon minun on toistaiseksi tyytyminen.

Haluan lahettaa kirjekuoren, jossa on sisalla pieni lahja. Sita ei voi lahettaa kirjeena, vaan menen pakettien lahetysjonoon. Se ei liiku tuumaakaan. Jono kasvaa kasvamistaan. Ynsean nakoinen nuori nainen on sen nakoinen, etta asiakkaat hairitsevat pahasti hanen elamaansa. Lopulta paasen luukulle. Nainen touhuilee jotain itsekseen ja kohtelee minua kuin ilmaa. Suomalaisen verenpaine nousee. En ole viela karaistunut tahan julkisissa laitoksissa ja virastoissa esiintyvaan palvelemattomuuteen, mika tuntuu hakellyttavalta kun muuten koko maa tuntuu olevan taynna toinen toistaan avuliaampia ihmisia. Joku kiilaa eteeni ja saa oman asiansa hoidettua. Kiristelen hampaitani. Vihdoin naisen on pakko ottaa minunkin kirjekuoreni ja saan siihen merkit. Minulle jaa epamiellyttava tunne, etta han heittaa postini roskakoriin kun paasen pois nakyvista.