Maalla
ADRAn miehet lahtevat tutustumaan mahdolliseen uuteen projektikohteeseen noin 120 kilometrin paahan etelaan Tiranasta. Paasen mukaan ja lahdemme matkaan. Hyvin pian kaupungista lahdon jalkeen maisemat alkavat muuttua. Hopeanvihreat oliivilehdot alkavat reunustaa kukkuloita vasemmalla puolella. Pikkupojat paimentavat lammaslaumoja. Ja sitten yhtakkia: meri! Valtavat tankkerit sinivihreissa aalloissa.
Yha kauemmaksi maaseudulle. Poissa ovat kaupungin roskat ja saasteet. Kylat ovat siisteja ja hyvinhoidettuja. Ajattelen: Tama on todellista Albaniaa!
Ajamme Fierin ohitse ja tulemme pienelle paikkakunnalle nimelta Frakull. Melkein joka pihalla on ruskea tai harmaa porroinen pieni aasi. Teiden varsilla on huikean korkeita kaisloja, ihmiset ovat katkoneet niita ja pihoja reunustavat siistit kaisla-aidat. Kaksi lasta tulee alas rinnetta ryhmyisten oliivipuiden lomitse, heilla on selassaan oksakimput, joista tulee polttoainetta talon lammitykseen ja ruuanlaittoon. Nakyma on kuvauksellinen, lapset ovat kuin jostain vanhasta maalauksesta.
Tiella tulevat vastaan harkavankkurit! Kaikki taalla nayttaa silta, kuin joku olisi tekemassa “Idyllista maalaiselamaa” – elokuvaa. Mutta tama on todellista maalaisidyllia, joka ei ollutkaan taysin kadonnut tasta kiireisesta maailmasta.
Valtavan suuria kalkkunoita poikasineen, jotka juoksentelevat ympariinsa kuin sekopaiset. Kanat kuopivat maata appelsiinipuitten alla. Ja millaisia kanoja! Neo vat ainakin kaksi kertaa tavallisen kanan kokoisia ja niiden oranssit hoyhenet ovat niin porroiset, etta nayttaa, kuin niilla olisi sulkien sijasta pehmoinen turkki.
Appelsiineja, mandariineja, sitruunoita, puut notkuvat hedelmien painosta. Seutu on viljavaa ja hedelmallista. Kaikkialla on siistia ja puhdasta ja, kuten aina, ihmiset sydamellisen ystavallisia. Taalla olisi varmaan mukava aua.
Loydamme maaranpaahan ja meidat ohjataan pormestarin tyohuoneeseen. Tarkoitus on kayda katsomassa kahta koulua ja ottaa selvaa, loytyyko niiden kunnostamiseen rahoitus. Pormestari on tehnyt erittain hyvaa tyota “valtakunnassaan”. Han on saanut paljon hyvaa aikaan paikkakunnalla. Hanen toimintamenetelmansa tuntuvat jarkevilta, han tekee parhaansa parantaaksensa ihmisten elinolosuhteita ja han on kovin pidetty seudulla.
Kaymme tutustumassa kouluihin. No nama ovat nyt sitten ehdottomasti kaksi karmeinta koulurakennusta, jotka olen koskaan nahnyt. Luokkahuoneissa on hyytavan kylma. Ei mitaan lammitysta. Ikkunoita on rikki ja pulpetit on huonosti kasattu laudoista. Luokissa ei ole MITAAN, ei opetusvalineita, ei verhoja, ei opettajanpoytaa. Kun muistaa, etta opettajan palkka on noin 100 euroa kuussa ja hinnat korkeat, ei voi muuta kuin uskoa,
etta taalla tyota tehdaan todella kutsumuksesta.
Kaymme katsomassa koulun ulkohuusseja. Kaksi pienta hokkelia, joissa on vain oviaukko (ei ovea) ja reika maassa. Siis reika kaivettu maahan. Multaan. Minne jatosten on maara kulkeutua ja miten jaa minulle arvoitukseksi, josta en niin valita ottaa selvaa.
Lamar pauhaa Elidonille:’ Naitko ne vessat! Kuinkaan kukaan lapsiaan rakastava, huolehtiva, heista valittava vanhempi voi lahettaa lapsensa kouluun, jossa on tuollaiuset vessat’. Elidon vastaa hiljaa:’ Heilla on kotona ihan samanlaiset vessat’ ja saa Lamarin olemaan edes kaksi sekuntia hiljaa.
Pormestari hakee meidat syomaan ja lahdemme ajamaan hanen autonsa perassa. Ajattelen sadatta kertaa, etta ADRAn jeeppi on ainoa jarkeva kulkuneuvo naissa maisemissa. Tie alkaa kiertya ylospain. Ajamme aina vain ylemmaksi. Ihmettelemme mine olemme oikein tulossa. Vihdoin saavumme perille. Vuoren tai korkean kukkulan laella on aivan uusi upea ravintola, joka on rakennettu linnan nakoiseksi. Maisemat ovat huikeat, kaikkiin ilmansuuntiin on esteeton nakoala.
Sisustus on myos linnamainen raskaine pitkine poytineen ja paksuine verhoineen.
Meilla on jo kiljuva nalka ja onneksi pormestari maksaa viulut. Ruokalaji toisensa jalkeen kannetaan poytaan. Syomme omilta ja toistemme lautasilta. Olemme kuin ruhtinaan pidoissa ja pormestari itse, iso karhumainen mies, kuin renessanssiruhtinas itse. Han tuntee kaikki : politikot, taiteilijat,liikemiehet ovat hanen henkilokohtaisia ystaviaan. Han kertoo sisapiirijuoruja ja tekee muutaman poliittisen paljastuksen. Voisin kuunnella tata miesta loputtomiin.
Mutta ei ainoastaan nykypaiva, vaan menneisyys on pormestarin tiedossa. Kun kysyn hanelta paikkakunnan nimen (Frakull) historiaa, han alkaa kertoa muinaisista kauppiaista ja oraakkelista (orakull) jota ihmiset olivat tulleet tapaamaan (ja yhden kirjaimen muuttamisella paikka sai myohemmin nimensa). Jonkin matkan paassa on muinaisia raunioita ja haluaisin kayda niita katsomassa, mutta meidan taytyy lahtea. Ehka toisella kerralla.
Yha kauemmaksi maaseudulle. Poissa ovat kaupungin roskat ja saasteet. Kylat ovat siisteja ja hyvinhoidettuja. Ajattelen: Tama on todellista Albaniaa!
Ajamme Fierin ohitse ja tulemme pienelle paikkakunnalle nimelta Frakull. Melkein joka pihalla on ruskea tai harmaa porroinen pieni aasi. Teiden varsilla on huikean korkeita kaisloja, ihmiset ovat katkoneet niita ja pihoja reunustavat siistit kaisla-aidat. Kaksi lasta tulee alas rinnetta ryhmyisten oliivipuiden lomitse, heilla on selassaan oksakimput, joista tulee polttoainetta talon lammitykseen ja ruuanlaittoon. Nakyma on kuvauksellinen, lapset ovat kuin jostain vanhasta maalauksesta.
Tiella tulevat vastaan harkavankkurit! Kaikki taalla nayttaa silta, kuin joku olisi tekemassa “Idyllista maalaiselamaa” – elokuvaa. Mutta tama on todellista maalaisidyllia, joka ei ollutkaan taysin kadonnut tasta kiireisesta maailmasta.
Valtavan suuria kalkkunoita poikasineen, jotka juoksentelevat ympariinsa kuin sekopaiset. Kanat kuopivat maata appelsiinipuitten alla. Ja millaisia kanoja! Neo vat ainakin kaksi kertaa tavallisen kanan kokoisia ja niiden oranssit hoyhenet ovat niin porroiset, etta nayttaa, kuin niilla olisi sulkien sijasta pehmoinen turkki.
Appelsiineja, mandariineja, sitruunoita, puut notkuvat hedelmien painosta. Seutu on viljavaa ja hedelmallista. Kaikkialla on siistia ja puhdasta ja, kuten aina, ihmiset sydamellisen ystavallisia. Taalla olisi varmaan mukava aua.
Loydamme maaranpaahan ja meidat ohjataan pormestarin tyohuoneeseen. Tarkoitus on kayda katsomassa kahta koulua ja ottaa selvaa, loytyyko niiden kunnostamiseen rahoitus. Pormestari on tehnyt erittain hyvaa tyota “valtakunnassaan”. Han on saanut paljon hyvaa aikaan paikkakunnalla. Hanen toimintamenetelmansa tuntuvat jarkevilta, han tekee parhaansa parantaaksensa ihmisten elinolosuhteita ja han on kovin pidetty seudulla.
Kaymme tutustumassa kouluihin. No nama ovat nyt sitten ehdottomasti kaksi karmeinta koulurakennusta, jotka olen koskaan nahnyt. Luokkahuoneissa on hyytavan kylma. Ei mitaan lammitysta. Ikkunoita on rikki ja pulpetit on huonosti kasattu laudoista. Luokissa ei ole MITAAN, ei opetusvalineita, ei verhoja, ei opettajanpoytaa. Kun muistaa, etta opettajan palkka on noin 100 euroa kuussa ja hinnat korkeat, ei voi muuta kuin uskoa,
etta taalla tyota tehdaan todella kutsumuksesta.
Kaymme katsomassa koulun ulkohuusseja. Kaksi pienta hokkelia, joissa on vain oviaukko (ei ovea) ja reika maassa. Siis reika kaivettu maahan. Multaan. Minne jatosten on maara kulkeutua ja miten jaa minulle arvoitukseksi, josta en niin valita ottaa selvaa.
Lamar pauhaa Elidonille:’ Naitko ne vessat! Kuinkaan kukaan lapsiaan rakastava, huolehtiva, heista valittava vanhempi voi lahettaa lapsensa kouluun, jossa on tuollaiuset vessat’. Elidon vastaa hiljaa:’ Heilla on kotona ihan samanlaiset vessat’ ja saa Lamarin olemaan edes kaksi sekuntia hiljaa.
Pormestari hakee meidat syomaan ja lahdemme ajamaan hanen autonsa perassa. Ajattelen sadatta kertaa, etta ADRAn jeeppi on ainoa jarkeva kulkuneuvo naissa maisemissa. Tie alkaa kiertya ylospain. Ajamme aina vain ylemmaksi. Ihmettelemme mine olemme oikein tulossa. Vihdoin saavumme perille. Vuoren tai korkean kukkulan laella on aivan uusi upea ravintola, joka on rakennettu linnan nakoiseksi. Maisemat ovat huikeat, kaikkiin ilmansuuntiin on esteeton nakoala.
Sisustus on myos linnamainen raskaine pitkine poytineen ja paksuine verhoineen.
Meilla on jo kiljuva nalka ja onneksi pormestari maksaa viulut. Ruokalaji toisensa jalkeen kannetaan poytaan. Syomme omilta ja toistemme lautasilta. Olemme kuin ruhtinaan pidoissa ja pormestari itse, iso karhumainen mies, kuin renessanssiruhtinas itse. Han tuntee kaikki : politikot, taiteilijat,liikemiehet ovat hanen henkilokohtaisia ystaviaan. Han kertoo sisapiirijuoruja ja tekee muutaman poliittisen paljastuksen. Voisin kuunnella tata miesta loputtomiin.
Mutta ei ainoastaan nykypaiva, vaan menneisyys on pormestarin tiedossa. Kun kysyn hanelta paikkakunnan nimen (Frakull) historiaa, han alkaa kertoa muinaisista kauppiaista ja oraakkelista (orakull) jota ihmiset olivat tulleet tapaamaan (ja yhden kirjaimen muuttamisella paikka sai myohemmin nimensa). Jonkin matkan paassa on muinaisia raunioita ja haluaisin kayda niita katsomassa, mutta meidan taytyy lahtea. Ehka toisella kerralla.
posted by Anna at 3:05 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home