Matkalla

Olen niin tottunut siihen, etta lentaen Albaniasta lahto on tuskallisen vaikeaa, etta olin suorastaan pettynyt, kun kaikki sujui ilman vaikeuksia. Kerran lento oli peruttu kokonaan, joskus ollut pari tuntia myohassa, kerran virkailijatati hukkasi maihinnousukorttini jne. Lentokentta on nyt taysin uudistettu ja sita yllapitaa joku ulkomaa, muistaakseni Saksa. Ilmeisesti virkailijatkin on lahetetty pakolliselle asiakaspalvelukurssille, koska aikaisemman vihamielis-toykean asenteen sijaan saa nykyisin osakseen suorastaan jopa ystavallista palvelua.


Jos nyt ihan pakosti haluaa jostain valittaa, niin se olisi kohtaamiseni tekniikan kanssa. Olin ehtinyt juuri ajatella, etta kuinkahan hirvean monta vuotta pitaa kulua, etta tallekin lentokentalle saadaan netti yleison kayttoon, kun, kuinka ollakaan, havaitsin sellaisen lahtohallissa. No, kone hyvaksyi vain euroja ja tamahan on taysin loogista maassa, joka ei kayta eurovaluuttaa. Kahvilan ystavallinen tytteli kaivoi jostain kolikkokupistaan minulle yhden euron, johon vaihdoin viimeiset leket lompakon pohjalta ja iloissani menin koneelle.


No, kone soi kallisarvoisen kolikkoni eika sitten sen jalkeen suostunut tekemaan yhtaan mitaan. Moni sita sitten yritti saada toimimaan, onnistumatta, eika paikalla ollu ketaan, jolta olisi voinut asiaa kysya. Hakkasin nyrkilla konetta jonkun aikaa ihan huvin vuoksi, mutta se ei suostunut antamaan rahaa edes takaisin. Mutta, kuten sanottu, tama oli ihan aarettoman pienta verrattuna siihen, mita yleensa olen Tiranasta lahtiessa kokenut.


Lahtohallissa on ainoastaan ehka kolme ihmista, mutta ystavallinen rouvashenkilo tulee istumaan ihan kiinni minuun ja aloittaa vuolaan keskustelun. Tama on hyvin tyypillista albanialaista. Hanen poikansa asuu perheineen Bordeauxissa ja on menossa naita tapaamaan. Nainen puhuu hyvaa englantia ja on mukavaa rupatella hanen kanssaan. Albaniassa ei tarvitse koskaan olla yksin.


Matka Englantiin sujuu kommelluksitta. On ihanaa olla taas jossain, missa kaikki toimii, ihmiset osaavat jonottaa ja nautin myos siita, etta ilma on viileampi eika tarvitse pyyhkia koko ajan hikea otsalta. Kaikkia arkipaivan mukavuuksia osaa taas arvostaa, kun on joutunut olemaan ilman niita jonkun aikaa. Tutustun uusiin ihmisiin ja kutsun heita kylailemaan Albaniaan, "todella erikoiseen maahan", sanon.


"Lahjakkaat muumipeikot ovat usein rauhattomia, siksi minakin ikavoin yha uusia paikkoja ja uusia tuttavuuksia"
Muumipappa

Lahdossa

Huomenna lahto epainhimillisen aikaisin, kello neljalta aamulla. Blogi jaa nyt kesatauolle, mutta aion viela kirjoittaa ja kertoa kun tiedan kuinka tyopaikan kanssa kavi. Kaikki kysyivat kuinka haastattelu sujui. En osaa sanoa, hyvin kait. Paikalla oli rehtori, hyvin mukava, ja apulaisrehtori. Kysyivat olenko joustava. Sanoin, etta en kai olisi Albaniassa, jos en olisi joustava. Nauroivat. Palkka on (huraa huraa..) 120 euroa kuukaudessa.


Teimme viela muutaman hauskan retken naina viimeisina paivina ja kavin kylailemassa monessa paikassa. Ihanat, ihanat albanialaiset ihmiset. Mukava ajatella, etta naen heidat taas syksylla. Ai niin ja sille hammaslaakarille en enaa mene. Jalki oli kamalaa.


Ja IHANAA paasta Suomeen! Hyvasti reika lattiassa-vessa ja aamiaismakaronit! Taalta tullaan, synnyinmaa!

Olen menossa askartelemaan naisten kanssa. Tama on yksi kansainvalisen naisten ryhman toimintamuodoista, askartelevat lapi vuoden kerran viikossa joulumyyjaisiin, jotka pidetaan vuosittain eri hyvantekevaisyyskohteen hyvaksi.

Ryhmaa vetaa Alankomaitten lahettilaan vaimo. Vaellan alueelle, missa en ole kaynyt aikaisemmin. Lahetystoja, vartijoita, siisti ja hyvinhoidettu tienoo. Ajattelen hetken aikaa kuinka ihanaa olisi olla lahettilaan vaimo. Ei tarvitsisi olla toissa, jos ei tahtoisi. Saisi asua kauniissa talossa turvallisella alueella. Olisi kokki ja siivooja ja saisi touhuilla jotain kivaa pienta, kayda lounailla ja vetaa vaikka askarteluryhmaa ja kayda shoppailemassa. Huokaus.. Mina asun mustalaisperheessa alueella, jonka nimea kukaan ulkomaalainen ei edes tunnista. Syon makaroneja aamiaiseksi, kuljen kengissa, jotka pysyvat kasassa narun avulla ja kaikki ystavanikin ovat yhta rahattomia kuin mina. Mutta siltikin, olisinko yhtaan sen onnellisempi kuin nyt. Matkatavaroitten vahetessa kulku kay koko ajan kevyemmaksi.


Kuljin kerran Lontoossa kveekarien kokouspaikan ohi ja ilmoitustaululla oli seuraava lause: "A simple lifestyle freely chosen is a source of strength". Vapaaehtoisesti valittu yksinkertainen elamantyyli on voiman lahde. Uskon, etta nain on. Ennen kuin tulin Albaniaan joulun jalkeen tana vuonna, kavin tapaamassa Ermiraa ja Ramia Englannissa. Minulla ei ollut silloin viela tiedossa majapaikkaa ja Rami ehdottikin, etta menisin hanen kotiinsa asumaan. Vahan anteeksipyydellen han kylla sanoi, etta hanen kotinsa on kovin simple, yksinkertainen. Siihen Ermira totesi, etta kylla Anna sopii sinne hyvin, koska han on itsekin niin simple. Vaikka pilkkasin hanta siita, etta han pitaa minua yksinkertaisena, niin otin hanen sanomansa kohteliaisuutena. Olen valinnut palvella Hanta, jolla maan paalla vaeltaessaan ei ollut edes paikkaa, johon paansa kallistaa. Kuinka voisi palvelija olla mestariansa suurempi.


Lahtiessamme omille teillemme, yksi naisista kysyy minulta, onko minulla kuljettaja odottamassa. Hakellyn niin, etta en ole saada sanaa suustani. Han on jostain ihan eri planeetalta. Mina tasta lahdenkin sulloutumaan tuonne ruuhkabussiin. Kuljettaja!!

Ihmiskohtaloita

Kaymme Felician kanssa tapaamassa Irista, joka on kolmissakymmenissa, toissa jossain laboratoriossa. Han kertoo, etta he eivat ole saaneet neljaan kuukauteen palkkojaan. Joku "pieni erehdys" oli sattunut. Olen taas taynna tulta ja tappuraa. Mikiseivat ihmiset taalla reagoi voimakkaammin tallaisiin asioihin. Jonkinlainen fatalismi vaivaa koko maata. "Ei talle mitaan voi". Onneksi Iriksella oli ollut jonkin verran saastoja.


Vuoteessa makaa vanha mies, jota Iris kutsuu isaksi, mutta kay ilmi, etta han on isapuoli, edesmenneen aidin toisesta avioliitosta. Vanhuksella on monenlaisia vaivoja. Iris ruokkii ja hoitaa hanta ja kuntouttaa vuoteeseen sidottua miesta parhaansa mukaan. Katselen ankeaa huonetta ja vanhaa miesta ja lupaan taas kerran itselleni, etten valita enaa pikkuasioista. Ja minkalaista rakkautta Iris osoittaa ihmiselle, joka ei ole hanelle mitaan sukua. Mietin kuinka moni lansimaissa asuva tamanikainen nuori nainen olisi valmis tallaiseen palvelustyohon.


Jatkamme matkaa ja vierailemme jalleen pienessa talossa, jossa asuu isa, aiti ja viisi lasta. Heista on tullut kristittyja, kun norjalainen lahetyssaarnaaja on pitanyt kokouksia paikkakunnalla. Perheen paa, joka oli vuosikausia juonut ja hakannut vaimoaan, raitistui ja alkoi pitaa huolta perheestaan. Meidan keskustellessamme pihan portille ilmestyy miehen veli. Han on humalassa ja huutaa ja meluaa. Vasta pitkan ajan paasta hanet saadaan lahtemaan pois.


Ajattelen sita, kuinka monet ihmiset pilkkaavat lahetyssaarnaajia ja vaheksyvat heidan tyotaan. Vertaan naita kahta miesta mielessani, veljeksia, kuinka erilaista elamaa he viettavat. Toinen kulkee kaiken maailman teita, juo perheen vahaiset rahat ja laiminlyo vaimoaan ja lapsiaan. Toisen on usko raitistanut ja tehnyt hyvaksi ja huolehtivaksi perheenisaksi.

Ulkomaalaisongelmia

Istun hetkiseksi puiston penkille levahtamaan. Viereeni istuu nainen, joka alkaa rupatella seurallisesti, niin kuin taalla on tapana. "En ymmarra, puhun englantia". -Ai Englannista, eikos teilla siella Englannissa ole kovin sateista? -Juu, kovasti sataa ja kylmakin on, kuvailen uutta isanmaatani. Nainen nyokkaa ymmartavaisesti. Sitten han puhkeaa vuolaaseen sanatulvaan. Mies oli 35 vuotta korkeassa virassa insinoorina, mutta elake on talla hetkella surkea. Sama vaimon kohdalla, laakarina palveli maataan, mutta nyt saa minimaalista elaketta. En voi kuin pahoitella heidan kohtaloaan, tiedan, etta elakkeet ovat taalla jarkyttavan pienet useimmilla ihmisilla.


Ostan ensimmaista kertaa kadulta vaatteita. Kaikki naiset ovat taalla tyylikkaasti pukeutuneita, he ostavat pukimensa mustalaisilta, jotka myyvat niita kaduilla suurissa pinkoissa, kaytetyt vaatteet ovat useimmiten Saksasta tulleita. Ihastun kevaanvihreaan puseroon ja kysyn sen hintaa. Myyjan kasvoille ilmestyy tyhmanovela ilme, ahaa, ulkomaalainen. Tiedan, etta han kuulee mielessaan kolikoiden kilinaa. Hinta on minulle korkeampi kuin paikallisille. Ostan puseron silti. Mutta aion joskus viela tulla vaateostoksille jonkun paikallisen kanssa.


Menen hakemaan viisumiani, sen pitaisi olla tanaan valmis. Poliisilaitoksen tytteli sanoo silmaa rapayttamatta: Tulkaa kahden viikon paasta uudelleen. Mutta mina olen lahdossa maanantaina! Jatin sen takia paperit jo kuukausi sitten, etta saisin viisumin ajoissa ennen lahtoani. Tytteli kutsuu paikalle poliisin, joka kuvittelee osaavansa puhua englantia. -Miksi viisumini ei ole valmis?! -General secretary ei ole ehtinyt laittaa siihen nimikirjoitustaan. Mutta eihan siihen mene kuin kaksi sekuntia! -Saan sakot, kun minulla ei ole viisumia! Tama ei mene poliisin tajuntaan. -Mutta mika nyt on ongelma. -Se, etta minulla ei ole viisumia!!! Poliisi lahtee mitaan virkkamatta pois, kyllastyttyaan huutavaan ulkomaalaiseen. Eika minulla vielakaan ole sita viisumia..

Aurinkoa, tuulta ja vetta

No niin, vihdoin toipumassa tappoflunssasta. Eilen seurakunnan nuorten kanssa Divjakessa retkella, ruma merenranta, mutta Valimeri on sentaan aina Valimeri ja aurinkoa, tuulta ja vetta riitti, niin etta silta osin kaikki oli kunnossa, nuorisolla oli hauskaa, pelasivat pallopeleja, uivat ja soivat evaita. Paluumatkalla tormattiin ryhmaan suomalaisia nuoria, jotka olivat mukana Tony Anthonyn evankeliointikampanjassa.


Mitas tassa on muuta viikon aikana tapahtunut.. Keskiviikkona olin ensimmaista kertaa Tiranan kansainvalisen naisten ryhman kokouksessa, pari-kolmekymmenta naista eri puolilta maapalloa ja lisaksi paikallisia. Ihmisia taalla mielenkiintoisissa tehtavissa; yhdella on orpokoti, joku YKn palveluksessa, yksi on muotisuunnittelija, yhdella on teehuone. Naiset tekevat paivan parin retkia eri puolille Albaniaa, harrastusryhmia on moneen lahtoon: keilailua, joogaa, maalauskerho, kulinaristiryhma ja naiset keraavat myos varoja eri hyvantekevaisyystarkoituksiin. Tama on ehdottomasti minun juttuni! Tahan mukaan syksyn tultua!


Ramin aidilla on nusia. Nusia tarkoittaa joko morsianta tai miniaa. Tassa tapauksessa kotona asuva poika on tuonut taloon asumaan tyton, jonka kanssa han aikoo menna myohemmin naimisiin. Poika on 30 ja tytto 19. Nusian taloon saaminen on jokaisen albanialaisaidin suurin haave, tasta lahtien tytto tekee tyot ja palvelee vieraita. Ja niinpa naen tyton aamuvarhaisesta lahtien kuuraavan mattoja ja pesevan pyykkia. Tasta lahtien han kantaa minulle teeta ja anoppi istuu ja vahtii. No, nyt minun on helpompi lahtea, kun Ramin aiti ei jaa valittamaan yksinaisyytta.

Pyorilla

Tulen juuri tyoministeriosta ja olin siella keskustelemassa mahdollisuudesta tuoda Suomesta invataksi Tiranaan, taalla ei yhtaan sellaista ole. Tai kyllahan sellaisen taalla riemumielin vastaanottavat kunhan vain saan sellaisen tanne tuotua. Se onkin sitten yksi taman kesan projekteista. Vammaisasioita ministeriossa hoitava mies, itsekin pyoratuolissa istuva mies, sanoo, etta Tiranassa on noin 500 osittain tai neliraajahalvaantunutta. He ovat sidottuja koteihinsa. Valtion heille kuukausittain maksama korvaus on noin 50 euroa. Silla ei edes kunnolla pysytella hengissa.


Mies kertoo, etta ministeri itse hankki itselleen 50 000 euron uuden tyosuhdeauton. Silla olisi saanut jo monta invataksia. Mutta nain asiat taalla hoituvat. Osittain suomalaistenkin rahoittama kuntoutuskeskus on tarpeisiin nahden aivan liian pieni, se palvelee noin 20 prosenttia tarvitsijoista. He tarvitsisivat fysioterapiaa ja monenlaista muuta apua, muun muassa makuuhaavojen hoitoon.


Tyotoverit ministeriossa kuulema pitavat miesta vahan sekopaisena, kun han yrittaa ajaa vammaisten asiaa. Heidan mukaansa on paljon muitakin kiireellisempia asioita. Mutta he eivat tieda, toteaa mies, minkalaista on kulkea joka paiva toihin pyoratuolissa katuja pitkin, kylmalla ja sateella ja minkalaista on kokea naita kipuja. Mies kohottautuu tuolissaan vahan valia. Ilmeisesti hanella on jatkuvaa sarkya. Tiedan, etta han on entinen poliisi. En tieda, onko han halvaantunut tyossa sattuneen onnettomuuden seurauksena. Mutta hanella on sisua ja suuria haaveita. Silloin on aina myos toivoa.

Enaa tama ja ensi viikko..

Olen karmeassa flunssassa. Joka lihasta sarkee ja paa on ihan tilulii. Yritan raahata porottavassa helteessa painavia kasseja ja ajattelen, etta pokerryn siihen paikkaan. Mutta tanaan minulla on Suomalaisen Sisun Paiva, sanon itselleni: Kylla mina niille naytan! En yhtaan tieda, mita naytan ja kenelle, mutta tallainen on mieliala kuitenkin, mina naytan!

Makaan sangyssa, valot sammuksissa. Kaipaan nukkua lakanoissa. Olen nukkunut taman kevaan kahden huovan valissa, se on kuulema taalla yleinen tapa. Huoneessa olevassa sohvassa alkaa rapista. En tieda, mika se siella rapisee. Hiiria ehka. Hakkaan nyrkilla sohvaa, mutta rapina jatkuu. No, ei se mitaan, pidan hiirista. Hoen mantraa: enaa tama ja ensi viikko, sitten paasen Suomeen. Enaa tama ja ensi viikko..

Kolmeen vuorokauteen ei ole tullut vetta, suihkuun ei ole paassyyt, hyva kun juuri ja juuri olen hampaani saanut pestya parilla vesitipalla. Ja tanaan on haastattelu rehtorin ja apulaisrehtorin kanssa mahdollisesta tyopaikasta. Toivottavasti en haise kovin pahalle haastattelussa..

Lisaa murusia

Naiset keraavat viinikoynnoksen lehtia, jotka ovat nyt parhaimmillaan, ja tekevat niista kaaryleita nimeltaan dolma, joissa on sisalla riisia ja minttua.


Pussaileminen on taalla aikaaviepa toimitus. Olen kerran lahdossa kylapaikasta ja suoritan nopean laskutoimituksen. Seitseman naista, jotka ovat sen verran hyvia tuttuja, etta kaksi poskisuukkoa ei riita, pitaa pussata nelja kertaa, oikea-vasen-oikea-vasen. Nelja kertaa seitseman on yhta kuin liian monta ja minulla on kiire. Niinpa huiskautan vain akkia katta ovensuusta, huudan hei, ja jatan koko konkkaronkan seisomaan hiukan hakeltyneen nakoisena niille sijoilleen.


Oi onnea! Olen varautunut samaan kammottavaan paperisotaan kuin viime vuonnakin, etta saan tyoviisumini uusittua. Mutta pastori Sylvain valistaakin minua, etta tarvitsen vain kaksi passikuvaa, yhden paperin toimistosta ja kopion vanhasta viisumista. No, nama pitaa vieda poliisilaitokselle. Ei, naita ei otetakaan vastaan enaa tassa paikassa, vaan toisaalla. Missahan tama paikka mahtaisi sijaita? Se on kaupungin ulkopuolella, valistaa poliisilaitoksen tytteli [mieliala laskee]. Meneeko sinne bussi? Ei mene [mieliala menee pakkasen puolelle].


Saan kuitenkin osoitteen kateeni ja lahden jo valmiiksi lannistuneena etsimaan toista poliisilaitosta. Ja, kuinka ollakaan, se sijaitsee noin kymmenen minuutin kavelymatkan paassa pisteesta A. Huraa! Kerrankin nain pain. Jatan paperini ja jaan odottamaan uutta viisumia.


Voi itku, uusissa kengissa on reika eivatka ne ole kuin kuukauden vanhat. Reijasta poly tulee vapaasti kenkaan sisaan ja varpaat ovat aina ihan polysta harmaat kun otan kengan pois. Pitaa varmaan hankkia ilmastointiteippia. Tai jotkut raudoitetut saappaat, johon ei heti tule reikia.


No onkos tuo mies kuolla kupsahtanut tuohon katukaytavalle? Ei sentaan, hanhan on laittanut pahvinpalan paansa alle. Ottaa ilmeisesti vain nokosia.

Pullaa ja baklavaa

Kirjoitan pitkan sahkopostin ja klikkaan "laheta". Teksti haviaa taivaan tuuliin. Uusiksi meni. Syon pullaa. Silla on rohkaiseva vaikutus. Tosin silla on myos haittapuolensa.


Luen WHOn tutkimuksesta, jonka mukaan Albaniassa asuminen lyhentaa keskimaaraista elinikaa 1,5-2 vuotta, saasteitten takia. No tamahan oli kiva uutinen.


Katson televisiosta ohjelmaa, missa naytetaan eduskunnan istuntoa. Eivat istu hiljaa kuin Suomessa ja pida ponakoita puheita, vaan nakyvat huutavan ja meluavan ja matkivan toisiaan. Mainitsen asiasta Orionille. Han vakuuttaa, etta nakemani istunto oli hyvin rauhallinen. Tammikuussa eduskunnassa vasta olikin menoa, kun oli vaalit, ja f-alkuiset sanat lentelivat.


Saan lautasellisen baklavaa. Tama akkimakea leivonnainen on taman maailmankolkan ja Lahi-Idan herkku, joka valmistetaan ohuen ohuista, lehtimaisista taikinakerroksista, hunajasta ja pahkinoista. Vaikka minun onkin vaikea saada nieltya baklavaa sen korkean sokeripitoisuuden vuoksi, arvostan sen valmistamiseen upotettua tyomaaraa: hyva emanta kaulii piirakkaan jopa 50-100 taikinalevya.


"113 henkiloa pidatetty lahjusten ottamisesta", kertovat lehden otsikot ja lehdessa on mainittujen henkiloitten nimet ja kuvat. Hyva. Ehka se tasta sitten vahitellen lahtee.


Ruusut kukkivat kaikkialla kaupungissa ja kaikki nayttavat kantavan niita kasissaan. Kallat kukkivat, lasken niita kymmenia eraalta pihalta.


Talossa on yleensa niin pimeaa, etta en edes vaivaudu vilkaisemaan peiliin kun ei sielta kuitenkaan mitaan nay. Eraana tavallista aurinkoisempana paivana satun kuitenkin luomaan kuvajaiseeni tarkemman silmayksen. Haa, otsarajaan on ilmestynyt monta hentoa valkoista hiusta. Hauskaa! Tuleekohan minusta nyt arvokas harmaapainen vanhus?

Toukokuun ensimmainen ja hyvia uutisia!

vobmdTanaan Tiranassa oli aurinkoista, 26 astetta varjossa. Koko maailma oli ulkona nauttimassa vapaapaivasta. Felicia vei minut ravintolaan maaseudulle, vietimme "tyttojen" aikaa yhdessa hanen miehensa ollessa matkoilla. Ruoka oli hirmuisen hyvaa, sita oli paljon ja se oli sikahalpaa. Valkoakaasiat kukkivat ja koko paikka tuoksui ihanalle.


Raahasin Felician paikkoihin, joissa han ei viela ollut kaynyt, vaikka on asunut taalla jo nelja vuotta; 250 vanhaan moskeijaan ja 200 vuotta vanhaan kellotorniin (vahan tuli tunne, etta hajoaakohan tama nyt meidan allamme). Paivan paatteeksi kavimme tutustumassa bektashi-uskonnon paamajaan, missa paikkaa esitteli ja meidan kysymyksiimme vastaili erittain ystavallinen ja sydamellinen nuori dervissi. Han osoitti laajan pukunsa hihoja (koko mies oli kuin jostain itamaisesta sadusta) ja sanoi: meidan hihamme ovat laajat, niin etta kaikki ihmiset mahtuvat niihin ja meidan sydamemme on avoinna kaikille. Positiivinen mielikuvani naista rakastettavista ihmisista vain vahvistui.


Taman viikon kohokohta oli sahkoposti Suomesta. Vaatimaton keraykseni rajahdysonnettomuuden uhreille tuotti aikaisemmin jo saadut summat mukaan lukien yli 2000 euroa! Ja mina epauskoinen kun toivoin parhaimmassa tapauksessa viitta sataa. En saanut illalla unta kun olin niin iloinen. Ihanat suomalaiset ihmiset! Kiitos teille kaikille, jotka jotka kierratitte sahkopostiani ja otitte osaa keraykseen lahjoituksinenne!