Ihmiskohtaloita

Kaymme Felician kanssa tapaamassa Irista, joka on kolmissakymmenissa, toissa jossain laboratoriossa. Han kertoo, etta he eivat ole saaneet neljaan kuukauteen palkkojaan. Joku "pieni erehdys" oli sattunut. Olen taas taynna tulta ja tappuraa. Mikiseivat ihmiset taalla reagoi voimakkaammin tallaisiin asioihin. Jonkinlainen fatalismi vaivaa koko maata. "Ei talle mitaan voi". Onneksi Iriksella oli ollut jonkin verran saastoja.


Vuoteessa makaa vanha mies, jota Iris kutsuu isaksi, mutta kay ilmi, etta han on isapuoli, edesmenneen aidin toisesta avioliitosta. Vanhuksella on monenlaisia vaivoja. Iris ruokkii ja hoitaa hanta ja kuntouttaa vuoteeseen sidottua miesta parhaansa mukaan. Katselen ankeaa huonetta ja vanhaa miesta ja lupaan taas kerran itselleni, etten valita enaa pikkuasioista. Ja minkalaista rakkautta Iris osoittaa ihmiselle, joka ei ole hanelle mitaan sukua. Mietin kuinka moni lansimaissa asuva tamanikainen nuori nainen olisi valmis tallaiseen palvelustyohon.


Jatkamme matkaa ja vierailemme jalleen pienessa talossa, jossa asuu isa, aiti ja viisi lasta. Heista on tullut kristittyja, kun norjalainen lahetyssaarnaaja on pitanyt kokouksia paikkakunnalla. Perheen paa, joka oli vuosikausia juonut ja hakannut vaimoaan, raitistui ja alkoi pitaa huolta perheestaan. Meidan keskustellessamme pihan portille ilmestyy miehen veli. Han on humalassa ja huutaa ja meluaa. Vasta pitkan ajan paasta hanet saadaan lahtemaan pois.


Ajattelen sita, kuinka monet ihmiset pilkkaavat lahetyssaarnaajia ja vaheksyvat heidan tyotaan. Vertaan naita kahta miesta mielessani, veljeksia, kuinka erilaista elamaa he viettavat. Toinen kulkee kaiken maailman teita, juo perheen vahaiset rahat ja laiminlyo vaimoaan ja lapsiaan. Toisen on usko raitistanut ja tehnyt hyvaksi ja huolehtivaksi perheenisaksi.