Pyorilla

Tulen juuri tyoministeriosta ja olin siella keskustelemassa mahdollisuudesta tuoda Suomesta invataksi Tiranaan, taalla ei yhtaan sellaista ole. Tai kyllahan sellaisen taalla riemumielin vastaanottavat kunhan vain saan sellaisen tanne tuotua. Se onkin sitten yksi taman kesan projekteista. Vammaisasioita ministeriossa hoitava mies, itsekin pyoratuolissa istuva mies, sanoo, etta Tiranassa on noin 500 osittain tai neliraajahalvaantunutta. He ovat sidottuja koteihinsa. Valtion heille kuukausittain maksama korvaus on noin 50 euroa. Silla ei edes kunnolla pysytella hengissa.


Mies kertoo, etta ministeri itse hankki itselleen 50 000 euron uuden tyosuhdeauton. Silla olisi saanut jo monta invataksia. Mutta nain asiat taalla hoituvat. Osittain suomalaistenkin rahoittama kuntoutuskeskus on tarpeisiin nahden aivan liian pieni, se palvelee noin 20 prosenttia tarvitsijoista. He tarvitsisivat fysioterapiaa ja monenlaista muuta apua, muun muassa makuuhaavojen hoitoon.


Tyotoverit ministeriossa kuulema pitavat miesta vahan sekopaisena, kun han yrittaa ajaa vammaisten asiaa. Heidan mukaansa on paljon muitakin kiireellisempia asioita. Mutta he eivat tieda, toteaa mies, minkalaista on kulkea joka paiva toihin pyoratuolissa katuja pitkin, kylmalla ja sateella ja minkalaista on kokea naita kipuja. Mies kohottautuu tuolissaan vahan valia. Ilmeisesti hanella on jatkuvaa sarkya. Tiedan, etta han on entinen poliisi. En tieda, onko han halvaantunut tyossa sattuneen onnettomuuden seurauksena. Mutta hanella on sisua ja suuria haaveita. Silloin on aina myos toivoa.