Lumturia

Saan antibiootteja ruiskeina. Vaan kukapa niita nyt sitten antaisi. Onneksi loytyy Lumturia, joka kay kirkolla englannintunneilla. Han on ammatiltaan sairaanhoitaja ja erittain auliisti lupautuu auttamaan.

Lumturia saapuu joka aamu kello 6.30 ennen toihin menoaan. Mika epainhimillinen aika herata sikeasta unesta ja saada erittain kivulias pistos takalistoonsa. Mutta jospa tasta vaikka paranisi. Toisen pistoksen Lumturia saapuu antamaan illansuussa. Onneksi han asuu kadun toisella puolella niin etta matka ei ainakaan ole ylenpalttisen pitka.

Istumme juttelemassa ja han kertoo itsestaan, perheestaan ja sisaruksistaan. Hanen palkkansa on 107 euroa kuukaudessa. Ihmiset taalla kertovat mielellaan palkkansa ja on myos taysin soveliasta kysella toisen palkkaa, taalla aihe ei ole mikaan tabu. Toisaalta tuntuu hirvean nololta taalla kertoa palkkaansa, se mika ei Suomessa tuntunut mitenkaan valtavan suurelta ansiolta, on takalaisten palkkoihin verrattuna moninkertainen. Yritan sitten selitella, etta meilla elinkustannukset ovat niin korkeat.

Lumturia kertoo, etta han asuu miehensa ja kahden lapsensa kanssa yhden huoneen ja keittion asunnossa. Hanen miehensa on toissa linja-autojen lippujenmyyjana (taalla matkaliput myydaan busseissa, kuljettajat eivat sita tehtavaa hoida). Mies menee toihin aamuviidelta ja tulee toista iltakymmenelta! (tassa vaiheessa minua alkaa ahdistaa). Perhe juuri ja juuri saa elannon kasaan talla epainhimillisella raatamisella.

Tyttaren silmalaseihin menee enemman kuin Lumturian yhden kuukauden palkka. Sahkolaskuun menee joka kuukausi melkein viidesosa hanen palkastaan. Kaiken taman han kertoo iloisesti, ihan vain todeten, ei mitenkaan katkerana tai saalia etsien.

Sitten Lumturia kertoo sisaruksistaan. Yhden sisaren mies on kuollut. Sisar itse on tyottomana ja hanella on kaksi alaikaista lasta. Yhden sisaren mies on halvaantunut eika voi tehda toita. Ja niin edelleen. Tama on ihan hirvean masentavaa! Olen ihan vaara ihminen olemaan taalla. En kesta kuulla edes tavallisten ihmisten arkipaivaisesta elamasta. Ja heidan taytyy sentaan elaa sita!

Ja silti Lumturia jaksaa olla aina yhta iloinen ja ystavallinen. “Mina tulen sinulle siivoamaan tanne nyt kun olet sairaana etka jaksa itse siivota. Ehdin hyvin tulla viikonloppuna”. Hanen nimensa tarkoittaa onnea tai onnellisuutta. Han on aivan nimensa mukainen. Ja yhta ihanan huolehtivainen ja sydamellinen kuin albanialaiset yleensa. Han osoittaa todellista lahimmaisenrakkautta, ei vain sanoissa, vaan teoissa.

Toivo sairaalasta

ADRAlla on suunnitelma perustaa pieni kristillinen sairaala sen omistamalle alueelle Tiranaan. Rahoituskin on valmiina. Ongelma on se, etta ne paperit, jotka todistavat alueen kuuluvan ADRAlle, ovat “kadonneet”, muistaakseni vuoden -97 levottomuuksissa. Niinpa, ennenkuin sairaala voidaan virallisesti perustaa, on selvitettava alueen omistussuhteet. Naissa oloissa siihen menee vahintaan pari vuotta, jollei ihmeita tapahdu. Suunnatonta ajanhukkaa, joku joutuu todistamaan, etta omaisuus, joka on hanen, kuuluu hanelle. Talla aikaa moni ihminen voisi tulla sairaalaan saamaan asianmukaista hoitoa.

Varsinkin nyt taalla sairasteltuani kannatan suunnitelmaa erittain lampimasti. Enemman kuin sita, etta kuolen kaukana kotoa johonkin epamaaraiseen sairauteen, pelkasin sita, etta joudun hoidettavaksi johonkin albanialaiseen sairaalaan. Kaikki lukemani raportit ovat vahvistaneet kauhukuvia paikallisesta “terveydenhoidosta”.

Kaikki, mita olen keskustellut paikallisten ihmisten kanssa, vahvistaa kasitystani siita toivottomuudesta, joka talla alalla vallitsee. Hoito on periaatteessa usein ilmaista tai hyvin halpaa. Kaytannossa, kertoo Egla, jos olet koyha, saat menna kotiin kuolemaan. Laakari ei hoida sinua eika tule katsomaan sinua sairaalassa ollessasi, jos et maksa lahjuksia. Sairaanhoitajat eivat tee mitaan hyvaksesi, jos et maksa lahjuksia. Egla sanoo, etta et paase edes katsomaan sairasta omaistasi sairaalaan, jos et maksa sairaalan vahtimestarille siita, etta han paastaa sinut sisalle.

Periaatteessa laakkeista saa korvausta osan hinnasta jalkikateen. Mutta korvaus koskee ainoastaan halvempia laakkeita (joiden teho on suoraan sanottuna olematon). Ensimmainen era antibiootteja, joita sain keuhkokuumeeseeni, oli jarkyttavan kallis. Laskin, etta yhdelle ainoalle tabletille tuli hintaa noin kolme euroa! Ja laakari maarasi naita tabletteja siis 20 kappaletta. Kenellakaan edes keskituloisella ei ole varaa taalla syoda taman hintaisia laakkeita. Saatika sitten koyhilla. Ja kuten sanottu, nama antibiootit eivat edes tuottaneet toivottua tulosta, vaan sain toisen (ja viela edllista kalliimman kuurin) tehokkaampia (toivottavasti) laakkeita. Voin vain kuvitella ihmisten epatoivoa, kun he sairastuvat taalla. Ja olen alkanut ymmartaa sita hysteriaa, joka taalla liittyy terveena pysymiseen ja kaikkia jarjettomia uskomuksia, jotka liittyvat terveydentilaan ja sairauksien hoitoon.

Olisi siunattu asia, jos taalla olisi edes pieni sairaala, johon sairaat voisivat tulla saamaan hyvaa hoitoa, jossa koyhat saisivat saman kohtelun kuin rikkaat, jossa henkilokunta palvelisi ihmisia inhimillisyydesta, eika rahan toivossa, jossa toteutuisi oikeudenmukaisuus ja Vanrikki Stoolin mukaan siella saisivat “kaikki huojennusta, vihamies ja omainen, tass’ ei tehty erotusta, veli oli jokainen”.

Laakarissa

Elidon kay illalla tuomassa postini. “Kuinka voit?” “Huonosti, laakkeet eivat tunnu tehoavan”. Seuraavana aamuna heraan sikeasta unestani siihen, etta Elidon soittaa. “Laita itsesi valmiiksi, Hashmet on siella puolen tunnin paasta ja vie sinut laakariin”. Mika naita miehia vaivaa? Eivatko he ymmarra, etta nainen tarvitsee enemman kuin puoli tuntia siihen, etta selviaa piteesta nolla siihen valmiuteen, etta voi astua ulos talosta. Ei ole ensimmainen kerta (“meilla on iso kokous tanaan, joku tulee hakemaan sinut puolen tunnin paasta”). Erityisen arsyttavaa tama on silloin, kun on vesikatkos, en paase suihkuun ja pesemattomine hiuksineni joudun santaamaan johonkin “tarkeaan” kokoukseen.

No, mutta tallakin kertaa selviydyn kiitettavalla ripeydella kadulle odottamaan Hashmetia, joka tietenkin on myohassa. Rudi on tullut mukaan tulkiksi ja onkin ihan ainoa ihminen, joka ymmartaa, mista tulkkaamisessa on kysymys, ei siis jaa rupattelemaan toisen osapuolen kanssa, vaan kertoo mista on kysymys.

Ajamme jonnekin, minka ymmarran olevan jonkinlaisen keuhkosairaalan. Sympaattinen ikaantynyt mieslaakari kyselee vointiani ja kuuntelee rahinoita. Sitten paasen kuvaukseen. Rudi sanoo, etta se on rontgenlaite, mutta en ole nahnyt tallaista aikaisemmin. Ei mitaan “nyt hengittamatta”- kehoituksia, modernin nakoinen laite liikkuu edestakaisin ja nayttaa tekevan ikaan kuin skannausta. Toimenpide on nopeasti ohi ja menen viereiseen huoneeseen, jossa Rudi odottelee. “Mina nain sinut sisalta pain” han hihkuu, “nain sinun keuhkosi ja sydamesikin”. Ahaa, taalla ei ilmeisesti intimiteettisuojan kanssa olla niin tarkkoja, huomaan, etta lukuisa joukko vuoroaan odottelevia alkuasukkaita tiirailee kiinnostuneen nakoisena keuhkokuvaani, joka nakyy jonkinlaisesta monitorista. No eipahan minua haittaa.

Laakari maaraa voimakkaampia antibiootteja. Vahan hirvittaa, mutta olisin valmis syomaan vaikka pikkukivia, jos paasisin tasta yskasta eroon. Rudi hakee apteekista kassillisen laakkeita; sukellusveneen kokoisia valkoisia, hempeanvarisia keltaisia, teevadin kokoisia sinisia ja punaisia. Ja paremmanmakuista yskanlaaketta kuin viime kerralla.

Paluumatkalla autossa Rudi kysyy minulta: Mita sinun puserossasi lukee. –No ei yhtaan mitaan, minulla on ihan yksivarinen musta pusero, jossa ei ole yhtaan kirjainta, kuvaa tai numeroa. Jopa pesuohjelaput olen leikellyt irti. Kuinka niin?- No kun sairaanhoitaja kysyi, etta oletko sina kristitty ja lahetystyontekija. Mina vastasin hanelle, etta olet kylla kristitty ja olet vapaaehtoistyossa kristillisessa kehitysyhteistyojarjestossa. Ja han sanoi, etta arvasi sen, koska puserossasi lukee niin..

Paasiaisena

Viime viikolla oli protestanttien ja ortodoksien paasiainen. Talla viikolla katolilaisten. Olin jo sopinut Elidonin aidin kanssa, etta menen hanen kanssaan ortodoksiseen paasiaisjumalanpalvelukseen lauantaiyona. No, eihan siita mitaan tullut, kun en edes pysynyt jaloillani. Ehka ensi vuonna sitten..

Ensi vuonna haluan OIKEAN paasiaisen. Albaniassa ei tietoakaan koko juhlasta, paitsi etta kaikki saavat kaksi perakkaista maanantaita vapaaksi. Haluan virpojat ja rairuohot, paasiaisaskartelut, tulppaanit, narsissit, keltaisen ja vihrean, suklaamunat ja mamm… no ei sita, se ei ole pakollinen. Mutta kotona tehdyn pashan. Hiljentymisen ja mietiskelyn. Television paasiaisohjelmat, alakuloisviritteisen, surumielisen tunnelman. Paasiaiskonsertit, Matteus-passion. Ja paasiaisaamun auringonpaisteen, joka on erilainen kuin minaan muuna paivana.

Makaan sohvalla kohien. Ilir pitaa alakerrassa englannintuntia. Han huikkaa ovelta, etta naiset haluaisivat tulla minua tervehtimaan. Sanon, etta olen viela liian heikossa kunnossa, ehka ensi viikolla sitten. “Rita on tuonut sinulle paasiaismunan”. Suklaata, jess! Ilir lampsii ylakertaan tunnin jalkeen mukanaan punaiseksi maalattu kananmuna. Ei suklaata, mutta voi kuinka herttaista, etta Rita muisti minua. Laitan paasiaismunan lasivadille. Se on kaunis. Jotenkin niin toivorikkaan nakoinen.

Tuonelaan ja takaisin

Minulla on kuumetta. Se nousee vahitellen korkeammaksi ja korkeammaksi. Sitten tulee paansarky. Se ei hellita hetkeksikaan. Joku kertoo, ettta tallaista on liikkeella, joku virus, johon liittyy korkea kuume ja paansarky. Mutta se menee yleensa viikossa ohi. No hyva, kylla tata viikon kestaa. Olin jo ehtinyt epailla etta kysymys on aivokalvontulehduksesta.

Sitten tulee yska. Ei tahan tallaista pitanyt kuulua. Minun pitaisi ruveta jo paranemaan. En jaksa tehda mitaan. Makaan vain sohvalla. Ihmisia kay kyselemassa vointiani, naapuri tuo ruokaa ja sarkylaaketta. “Sinun pitaa menna laakariin!” “Kylla, aion huomenna soittaa ja varata ajan”. Haluan, etta ihmiset vain menisivat pois ja antaisivat minun olla rauhassa.

Nukun suurimman osan ajasta. Se tuntuu mukavalta. Minulle ei tule enaa edes nalka, ei tarvitse yrittaa laittaa syotavaa. Kunhan vain ihmiset alyaisivat pysya poissa. Eivatko he ymmarra, etta olen ihan tyytyvainen olooni.

Florian ja Denada tulevat. “Sinun pitaa menna laakariin”. “Niin, soitan klinikalle huomenna ja varaan ajan”. “Mutta noin sina sanot joka kerta. Nyt lahdetaan.” “Mutta kello on jo paljon. Klinikka on kiinni.” “Menemme toiselle klinikalle. Ylos siita ja vaatteet paalle.”

Kun paasen autoon olen jo aivan hiessa siita ponnistelusta, etta olen pukenut vaatteet paalleni ja kavellyt portaat alas. Ajamme klinikalle ja paasemme heti nuoren, herttaisen naislaakarin luokse, joka tutkii minut.Han ei puhu englantia ja Denada jaa luokseni tulkiksi. He juttelevat vilkkaasti keskenaan enka ymmarra yhtaan mista on kysymys, mutta olen jo tottunut tahan.

Keuhkokuume. Denada hakee apteekista laakarin maarayksen mukaiset antibiootit, vitamiinit, yskanlaakkeet, kurkkulaakkeet, sarkylaakkeet. Florian ja Denada karraavat minut kotiin ja kayvat samalla hakemassa kassikaupalla hedelmia ja vihanneksia. Ihanat ihmiset, todelliset laupiaat samarialaiset. Yksin jaatyani teen juhlallisen lupauksen, etta teen parhaani auttaakseni tassa maassa niita, jotka eivat ole yhta onnekkaita kuin mina.

Kuumeessa

Helletta!

Eihan tama tietysti oikeaa helletta ole, kun lampotila on 22-24 astetta. Mutta silta se tuntuu kylman talven jalkeen. Koko kaupunki on ikaan kuin herannyt eloon; ihmiset ovat tulleet ulos istumasta lammittimiensa aaresta ja kaikkien kasvot ovat hymyssa. Aiemmin niin kiireiset askeleet, joita sade piiskasi jouduttaen, ovat muuttuneet rauhalliseksi, nautiskelevaksi kavelyksi kaupungin leveilla kaduilla. Ruohokentat ovat taynna leikkivia lapsia, ensimmaiset kevaan merkit: minihameet ja avoautot, ovat ilmestyneet katukuvaan, kaikilla on jaatelototterot kasissa.

Toukokuussa lampotila alkaa kohota kolmenkymmenen asteen tietamiin ja heina- elokuussa se hipoo neljaakymmenta. Silloin taalla tietysti on vasta varsinainen helle. Ihmiset menevat linja-autolla Durresiin uimarannoille tai vuokraavat sielta mokin meren rannalta loma-ajakseen.

Nyt vasta puut ja kukat puhkeavat varsinaiseen loistoonsa. Tuntuu, etta pihamaa on kasvattanut yhdessa yossa samettisen vihrean uuden ruohomaton. Ilma on taynna lintujen sirkutusta.

“Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsakyyhkyt. » Nama sanat kirjoitettiin kauan sitten mutta ei niin kovin kaukana taalta ja ne ovat taalla kuin tana paivana kirjoitetut.

Pitkat autoletkat ajavat halki kaupungin kovan metelin kera, autontorvia soitetaan, ihmiset roikkuvat auton ikkunoista ja huutavat ja meluavat. Kaikki ajoneuvot on koristeltu nauhoin ja ruusukkein. Iloisia haakulkueita tana sateilevan kirkkaana aurinkoisena paivana.

Kommunikaatiota

Opetuksen taso erityisesti kielissa on surkea. Kaikki taalla tapaamani englanninopettajat puhuvat paljon huonompaa englantia kuin mina. Rudi sanookin, etta jos taalla tapaa jonkun, joka puhuu hyvaa englantia, voi olla varma, etta han on ottanut yksityistunteja ja taman olen itsekin todennut kyselemalla ihmisilta. Kuitenkin tulevaisuuden kannalta olisi tarkeaa, etta albanialaisilla olisi mahdollisuus opiskella kielia tassa yha enenevassa maarin kansainvalistyvassa maailmassa. Kaikilla ei suinkaan taallakaan ole varaa kalliisiin yksityistunteihin.

Jotkut –hieman suomalaiseen tapaan- kieltaytyvat kayttamasta edes sita vahaista sana-varastoa mika heilla on. Kaupungilla usein pysayttelen ihmisia ja yritan saada selvaa tavanomaisesta poikkeavista ilmioista. “Miksi kaikki liput ovat puolitangossa?” (Kroatian presidentti on kuollut-kolmen paivan suruliputus) “Miksi joka paikka on taynna Makedonian lippuja?” (joku korkea-arvoinen virkamies sielta on kaymassa Tiranassa). “Keta kuljetetaan tuossa mustien autojen letkassa liput liehuen?” ( joku paikallinen ministeri vain- hoh..). Mutta ennen kuin saan taman information irtoamaan ihmisista, joudun joka kerran kaymaan saman taistelun. “Puhutko englantia?” (yhdeksassa tapauksessa kymmenesta vastaus on ei). Puhuteltu yrittaa kiireesti jatkaa matkaa paastakseen eroon vaivalloisesta ulkomaalaisesta. Mutta hankala suomalainen ei ole karistettavissa nain helposti. ‘Please try!’ yritan vedota uhriini silla han on nuori ihminen ja tiedan, etta han osaa varmasti muutaman sanan. Tama tepsii joskus. Jos tamakaan ei auta, yritan tarjota muutaman avainsanan: ministeri tai presidentti tai joitakin maan nimia. Tama saa yleensa viimein uhrin antautumaan ja muutamasta yhteisesta tutusta sanasta saan muodostettua vastauksen, kun paattelen itse loput.

Tuli kirkkoon..

Jumalanpalveluksissa on rento ja valiton ilmapiiri, ei kuitenkaan epakunnioittava. Ihmiset tulevat myohassa tai lahtevat ajoissa, jokainen oman aikataulunsa mukaan, mutta kukaan ei tee siita numeroa. Eraan kerran saapuessani kirkolle seurakunnanvanhin sanoo minulle jo ovella, etta hanen vauvansa nukkuu ja pyytaa olemaan hissuksiin. Ja niinpa seurakunta ei myoskaan laula yhteislauluja, ennen kuin lapsi on herannyt, niin etta tama saa nukkua unensa rauhassa.

Asiat, jotka normaalisti arsyttavat, eivat jostain syysta taalla haittaa. Aina silloin talloin jonkun kannykka soi ja han poistuu hoitamaan puhelunsa, joskus pastorikin on unohtanut laittaa kannykkansa aanettomalle ja han rientaa vaientamaan sen kesken saarnan, mutta ei paheksuvia katseita eika merkkeja karsimattomyydesta seurakuntalaisten parissa.

Ihmiset eivat tule kirkkoon koreileman vaatteilla, he pukeutuvat lampimasti ja kaytannollisesti, saattaahan kesken jumalanpalveluksen tulla sahkokatkos ja silloin tulee hetkessa kylma, kun lammityslaitteet lakkaavat toimimasta.

Ehka se rakastava ja hyvaksyva ilmapiiri, joka tassa maassa muutenkin vallitsee, saa pikkuasiat tuntumaan silta mita ne ovat: pikkuasioilta, ja silloin ihmisella on vapaus keskittya niihin asioihin, jotka ovat todella tarkeita: toinen toisestaan huolehtimiseen ja inhimillisyyteen.

Saippuaa

Olen kuukauden pastorin talonvahtina hanen lahdettyaan lomalle Yhdysvaltoihin. Nautin valjista tiloista, kodinkoneista ja jaan koukkuun televisioon, jota en ole katsellut yli kolmeen kuukauteen. Lapileikkaus ohjelmatarjonnasta: saippuasarjoja, seka koti- etta ulkomaisia, ruokaohjelmia, uutisia, visailuja, eli sita samaa mita kaikkialla muuallakin. Maksuttomien kanavien maara on kuitenkin moninkertainen esimerkiksi suomalaiseen tarjontaan verrattuna, eraan tutkimuksen mukaan albanialaiset katsovat eniten televisiota koko maailmassa. Tieda hanta, paljon ainakin.

Maantieteellinen sijainti nakyy ohjelmavalinnoissa: Lahi-Idasta on lukuisia dokumentteja. Historialliset suhteet tulevat myos esille, Albanian vanha kumppani Kiina saa paljon lahetysaikaa. Eraat ohjelmat ovat tahattomasti hauskoja: kun katselen viihdeohjelmaa, jossa kalju, lasisilmainen vanhahko mies laulaa hurmurin elkein tuhdille nuorelle naiselle, en voi olla ajattelematta, etta Suomessa tama menisi hupiohjelmasta ilman mitaan lisayksia.

Myos uutisissa nakyy oma pikantti lisansa: niissa esitetaan mainoksia! Ei siis uutisten valissa vaan niiden aikana. Kun uutisankkuri kertoo vakavalla naamalla hashistakavarikosta ja terrorismista, kuvaruudun ylanurkassa pomppivat samanaikaisesti hilpeat tiskiainepullot ja pesupulveripaketit.

Mainosten sisalto antaa myos viitteita agraariyhteiskunnasta: pankin mainoksessa isanta lypsaa ensin lehmiaan kasin, mutta kas: pankin x antaman lainan turvin hanella on jo uutuuttaaan kiiltava lypsykone navettansa kaunistuksena.

Ramin tarina

Felicia kertoo minulle Ramin tarinan. Rami oli rakastunut nuoreen kristittyyn tyttoon ja he suunnittelivat jo naimisiin menoa. Eraana paivana puhelin soi; tytto oli joutunut vakavaan auto-onnettomuuteen ja kiidatettiin sairaalaan. Rami kiiruhti tyton luo, jolla ei ollut enaa mitaan toivoa. Hanen viimeiset sanansa Ramille olivat: “ Rami, jos koskaan olet minua rakastanut, niin lue Raamattua”. Sitten han kuoli Ramin kasivarsille. [oih, miten romanttista! suom. huom].

Rami oli katkera Jumalalle ja koko maailmalle, mutta ei voinut unohtaa morsiamelleen antamaansa lupausta. Eraana paivana han meni kaymaan postitoimistossa ja hanella oli Raamattu kainalossaan. Nuori kristitty tytto huomasi sen ja sanoi: Ai, sina luet Raamattua. Rami vastasi, niinkuin kaikille utelijoille, lukevansa sita vain, koska opiskeli sosiologiaa. Tytto sanoi hanelle: Jos haluat oppia ymmartamaan sita mita luet, niin tule mukaani, me tutkimme Raamattua ystaviemme kanssa. Niin meni Rami ja sille tielle jai, tana paivana han opiskelee teologiaa ja opettaa itse nuoria ihmisia ymmartamaan Raamattua