Tuonelaan ja takaisin

Minulla on kuumetta. Se nousee vahitellen korkeammaksi ja korkeammaksi. Sitten tulee paansarky. Se ei hellita hetkeksikaan. Joku kertoo, ettta tallaista on liikkeella, joku virus, johon liittyy korkea kuume ja paansarky. Mutta se menee yleensa viikossa ohi. No hyva, kylla tata viikon kestaa. Olin jo ehtinyt epailla etta kysymys on aivokalvontulehduksesta.

Sitten tulee yska. Ei tahan tallaista pitanyt kuulua. Minun pitaisi ruveta jo paranemaan. En jaksa tehda mitaan. Makaan vain sohvalla. Ihmisia kay kyselemassa vointiani, naapuri tuo ruokaa ja sarkylaaketta. “Sinun pitaa menna laakariin!” “Kylla, aion huomenna soittaa ja varata ajan”. Haluan, etta ihmiset vain menisivat pois ja antaisivat minun olla rauhassa.

Nukun suurimman osan ajasta. Se tuntuu mukavalta. Minulle ei tule enaa edes nalka, ei tarvitse yrittaa laittaa syotavaa. Kunhan vain ihmiset alyaisivat pysya poissa. Eivatko he ymmarra, etta olen ihan tyytyvainen olooni.

Florian ja Denada tulevat. “Sinun pitaa menna laakariin”. “Niin, soitan klinikalle huomenna ja varaan ajan”. “Mutta noin sina sanot joka kerta. Nyt lahdetaan.” “Mutta kello on jo paljon. Klinikka on kiinni.” “Menemme toiselle klinikalle. Ylos siita ja vaatteet paalle.”

Kun paasen autoon olen jo aivan hiessa siita ponnistelusta, etta olen pukenut vaatteet paalleni ja kavellyt portaat alas. Ajamme klinikalle ja paasemme heti nuoren, herttaisen naislaakarin luokse, joka tutkii minut.Han ei puhu englantia ja Denada jaa luokseni tulkiksi. He juttelevat vilkkaasti keskenaan enka ymmarra yhtaan mista on kysymys, mutta olen jo tottunut tahan.

Keuhkokuume. Denada hakee apteekista laakarin maarayksen mukaiset antibiootit, vitamiinit, yskanlaakkeet, kurkkulaakkeet, sarkylaakkeet. Florian ja Denada karraavat minut kotiin ja kayvat samalla hakemassa kassikaupalla hedelmia ja vihanneksia. Ihanat ihmiset, todelliset laupiaat samarialaiset. Yksin jaatyani teen juhlallisen lupauksen, etta teen parhaani auttaakseni tassa maassa niita, jotka eivat ole yhta onnekkaita kuin mina.