Konekivaareita

Seison kadulla ja ihailen vastapaata olevia rakennuksia, viehattavia italialaistyyppisia taloja parvekkeineen ja katoksineen. Viereeni liimautuu mies konekivaarin kanssa. Olen huomaamattani seisonut pankin edessa. Tiranassa on jokaisella pankilla vartija, mutta ei mikaan huomaamaton pukumies, vaan konekivaarin kanssa heiluva virkaintoinen tyyppi. Jotkut naista henkiloista ovat selvastikin elakkeella olevia vanhoja miehia, joille henkilokohtaisesti en uskoisi mitaan ritsaa vaarallisempaa aseeksi.

Mies on suunnannut aseensa minua kohti, luultavasti ei ampumatarkoituksessa, mutta kunhan nyt pyorittelee kivaariaan. Han kayttaytyy kuin vartioisi vartioisi valtion kultavarantoa. Mies avaa suunsa, mutta kun selvasti tajuaa minut turistiksi, niin ei rohkene ruveta ajamaan minua pois millaan kielella. Minussa heraa uhmahenki ja ihailen arkkitehtuuria kauemmin kuin alunperin tarkoitukseni oli. Mutta mikas mina olen poistamaan tata turhantarkeaa mahtailua taalta.


Olen kulkemassa presidentin linnan ohi. Vau, kaksi upeisiin albanialaisiin kansallispukuihin pukeutunutta miesta seisoo paaoven molemmin puolin. Jaan taas tollistelemaan kuin paraskin turisti, tietysti, sita vartenhan he siina ovat, ei noissa hepeneissa ja pampulatossuissa juoksennella ympariinsa ja puolusteta presidenttia.
Ja taas ilmaantuu mies sohimaan konekivaarilla, talla kertaa han kirjaimellisesti tekee niin, hatistelee minua kuin kulkukoiraa. Mutta en ole huomaavinani hanta ja jaan tollottamaan viela vahaksi aikaa, ei kai han voi minua tahan posauttaa.


Menen pankkiautomaatille. Ja taas ilmestyy kuin tyhjasta ukkeli komeassa puvussansa, koppalakkeineen ja aseineen. Johtaja on teitysti kaskenyt hanen hengellaan vartioida pankkiautomaattia. Ja han tekee tyota kaskettya.Talta etaisyydelta han helposti saisi selville pin-koodini ja tilini saldon. Mutta pakkohan hanen on seisoa siina, mitas jos vaikka rupeaisin repimaan automaattia irti seinasta.