Bulevardi

Katu on levea ja sita reunustavat suuret puut. Mustat autot kiitavat letkana kohti presidentin”linnaa”, joka sijaitsee vahan matkan paassa. Sen ovella vartioivat miehet upeissa kansallispuvuissaan. Bulevardin varrella on korkea rakennus, joka pitaa sisallaan lansimaalaistyyppisia kauppoja ja kahviloita. Liikemiehet tyylikkaissa puvuissaan hyvalle tuoksuvine partavesineen ja uranaiset salkkuineen kiirehtivat tarkeisiin kokouksiinsa kommunikoiden tutuilla ja tuntemattomilla kielilla. Ilmassa leijuu arvokkuuden ja maaratietoisuuden tuntu.


Minun on aina valilla tultava tanne, hengittamaan tata ilmaa. Muistuttamaan itseani siita, etta se maailma, josta muistelen tulleeni, ei ollutkaan kaukaista unta. Siella, missa mina asun, ei ole liikemiehia eika neuvotteluja lounaan aarella. Minun naapurissani on hokkelikyla, jossa talojen lomassa juoksentelee uskomattoman likaisia lapsia. Minun kotikujallani ovat sahkot harvoin illalla palamassa ja kavelen pimeassa keskella ajotieta, koska kammoksun jatekasoissa juoksentelevia rottia. Minun kadullani ovat tienvieret taynna roskia ja paastakseni sielta pois joudun kahlaamaan nilkkojani myoten mudassa jos sattuu satamaan.


Taideopiskelijat kavelevat pienessa ryhmassa iloisesti rupatellen kantaen suuria salkkujaan. Kaikkialla on siistia ja vehreaa. Taman saman kaupungin toisella puolella elama on erilaista. Saman kaupungin kahdet kasvot, kummatkin tosia. En voi kieltaa sen toisen todellisuuden olemassaoloa. Enka haluakaan sita tehda. Sen todellisuuden takia olen tanne tullut. Mutta aina valilla minun on tultava tanne, kavelemaan pitkin leveaa vehreaa katua. Hengittamaan vahan syvempaan, vahan puhtaampaa ilmaa.