Paivitysta

Ei tasta kirjoittelusta nyt taas nayta tulevan mitaan. On ollut kaikkea hauskaa puuhaa. Olen muuttamassa talla viikolla uuteen asuntoon ja toivottavasti saan sinne syksylla sitten nettiyhteyden, niin voisin yrittaa paivittaa tata vahan useammin. Kirjoittamista riittaa kylla edelleen.


Uusi asunto on kurjan tien paassa, mutta vetta siella tulee koko ajan, mita kovasti odotan. Ja viime yona kun tapoin torakoita tohvelillani, ajattelin, etta toivottavasti tasta riesastakin sitten paastaan.. Vuokra on sama, mutta asunto on kaksi kertaa suurempi. En kylla tee ylimaaraisella tilalla mitaan, enemman siivoamista vain.


Soup kitchen kakkonen aloitti toimintansa pari viikkoa sitten, talla kertaa Tiranassa. Loydettiin tosi hyvat tilat ja alueella on surkean koyhia ihmisia. Oikein sydamelle tekee hyvaa nahda heidan syovan ravitsevaa ruokaa. Ja syksylla, jos Herra suo, aloitetaan kolmas!


Ylihuomenna tulee tanne 50 reipasta suomalaista kunnostamaan huonossa kunnossa olevaa klinikkaa ja koulua Tiranan ulkopuolella. Ja sitten paasen heidan mukanaan parin viikon paasta bussilla ihanaan Suomeen!

Hikea

Jokavuotinen puuduttava taistelu tyoviisumin saamiseksi on taas ohjelmassani. Viime vuoteen asti viisumin sai ainoastaan vuodeksi kerrallaan. Sitten: ilouutinen viime vuoden lopulla: mahdollisuus anoa viiden vuoden viisumia. Mika helpotus! No, ilo oli lyhytaikainen; tana vuonna, kun minulla on taas edessani kyseinen ruljanssi, niin olikin palattu vanhaan kaytantoon. Eipa auta kuin kiikutella taas papereita paikasta toiseen. Ja sama toistuu ensi vuonna..


Nyt kun tavallista pitemmalle kevaaseen jatkuneet sateet ovat vihdoin lakannet, yritan taas hieman reippailla ja kavella kouluun. Mutta kello seitsemalta aamulla, jolloin lahden kotoa, on jo kuuma. Kun saavun koululle, olen jo aivan hiessa ja naantynyt, puhumattakaan iltapaivan paluumatkasta. Lampotilat alkavat hipoa kolmeakymmenta ja koululla pyorivat tuulettimet. Luovutan ja otan jalleen auton alleni.


Joissakin albanialaisissa kouluissa on viela kaytossa koulupuvut, joiden epailen olevan peraisin kommunismin ajalta. Seka tytot etta pojat kayttavat mustaa koulu"mekkoa", jossa on pitkat hihat ja valtava valkoinen pitsikaulus, tyyliin soviet. En kasita kuinka kukaan lapsi edes kehtaa kulkea kyseisessa vaatekappaleessa plus etta keinokuituisena sen taytyy olla melkoisen hiostava. Lisaksi se puetaan tavallisten vaatteitten paalle, niin etta saaliksi kay lapsiparkoja, jotka vaeltavat moisissa tamineissa 30 asteen helteessa.. Voisin perustaa "Pelastakaa albanialaislapset kammottavilta koulupuvuilta"- jarjeston.

Naisten marssilla

Kello on 9.30 sunnuntaiaamuna. Aiti Teresan aukiolle yliopiston eteen on keraantynyt joukko naisia aikessa osallistua Albanian ensimmaiseen rintasyopatietoisuusmarssiin. Jarjestajina ovat terveysministerio, nuorten naisten kristillinen yhdistys ja Amerikan suurlahetysto. Ehka viimeksimainitun osallisuus nakyy siina, etta tapahtuman jarjestelyt ovat lansimaista tasoa: osanottajille jaetaan vesipullot, roosa nauha-logolla varustetut sateenvarjot ja kassit seka infomateriaalia. Olen hyvin hurmaantunut omaan vaaleanpunaiseen sateenvarjooni.


Kulkue lahtee vihdoin liikkeelle pitkin kuusikaistaista bulevardia, joka on suljettu liikenteelta ja onkin komeaa astella pitkin leveaa vaylaa poliisiautojen valojen vilkkuessa tienvierilla. Ajattelen meita erilaisia naisia, jotka siina kulkevat; kotimaisia, ulkomaisia, nuoria, vanhoja ja pala nousee kurkkuuni voimakkaasta yhteenkuuluvaisuuden tunteesta. Siina on tyttosia, jotka kulkevat kasikoukkua,kylan naisia pitkine letteineen ja huiveineen ja iloisia, pulleita keski-ikaisia naisia, jotka nauravat sydamensa kyllyydesta.


Saavumme marssin paahan ja vaaleanpunaisin ilmapalloin koristetulle lavalle nousee pitka letka puhujia, mutta onneksi puheet eivat ole liian pitkia. Aanessa ovat eduskunnan puhemies (nainen), presidentin vaimo, Tiranan pormestari ja Amerikan suurlahettilas (molemmat miehia) seka nainen, jolla kymmenen vuotta todettiin rintasyopa, mutta joka on ainakin talla hetkella voitolla sairaudestaan.


Seuraavana paivana laitan marssilta saamani roosan nauhan puserooni mennessani kouluun. Eras oppilaan aiti (norjalainen) tulee keskustelemaan marssista kanssani. Han sanoo yrittavansa patistaa albanialaisias ystaviaan mammografiaan, mutta he eivat halua menna, koska on liian hapeallista riisuutua laakarin edessa kuvausta varten (edes naispuolisen!). Tapaamani aiti kertookin aina sanovansa heille, etta eiko se sitten ole enemman hapea kuolla syopaan.


Koulun pihalla teinitytot tulevat kyselemaan nauhastani ja juttelemme naisten juttuja. Paatan menna kesalla Suomessa mammografiaan.

NATOon

Albania liittyi nyt sitten viikonlopun aikana NATOon. On vaikea kuvailla sita valtavaa mielenkuohua ja juhlintaa minka tapahtuma taalla aiheutti. Koko Tirana on taynna suunnattoman suuria, talon kokoisia julisteita, "This is a miracle of freedom" ja muita samankaltaisia. Joka lyhtypylvaassa on Albanian ja Naton liput, joka juliste- ja valotaulussa samoin.

Sunnuntai-iltana keskusaukiolla oli tuntikausia kestava juhla, aukio oli tayteen pakattu vakea, moottoroidut riippuliitajat leijailivat taivaalla, helikopterit pudottivat pienoislippuja, ilmapalloja ja kimalteita, oli puheita ja musiikkia ja myohemmin illalla nayttava ilotulitus.


Suurin osa albanialaisista tuntuu arvostavan NATOn tuomaa turvallisuuden tunnetta. Itse epailin, etta albanialaiset ovat kiitollisia, kunhan nyt heidat edes johonkin hyvaksytaan, jos ei nyt viela EUhun niin ainakin NATOon. Onhan liittymisesta tietysti ratkaisevia kaytannon seuraamuksiakin. Tahan mennessa armeija on ollut pakollinen kaikille nuorille miehille, paitsi niille, jotka opiskelevat yliopistossa tai jotka pystyvat maksamaan 3000 euroa (taysin mielikuvituksellinen summa taalla).


Armeija ei ole tarjonnut tahan mennessa edes paivarahaa, mutta nyt NATOn myota armeija tulee vapaaehtoiseksi mutta sen kayvat saavat myos palkkaa, mika on tietysti suuri houkutus taalla, missa monet nuoret miehet ovat tyottomina.

Loydetty

Koulun pihalle ilmestyi eilen yksi hataantynyt aiti. Hanen poikansa oli lahtenyt aamulla kouluun bussilla, mutta ei ollut koskaan tullut perille. Tassa ihmissalakuljetuksen ja kaoottisen liikenteen maassa uutinen oli kammottava. Tuntui kuin kaiken ylle olisi levinnyt synkan ahdistuksen verho. Meidan koulullamme on ala-ja ylaaste ja lukio, jonne kadonnut poika oli ollut menossa, on kivanheiton paassa.


Minua ja jalkeenpain ihmetyttamaan se valtava nopeus, tasmallisyys ja kurinalaisuus, jolla tilanne eteni. Oli niin kuin olisi tapahtunut suuronnettomuus, jota varten oli harjoteltu vuosikausia. Lukio pysaytti toimintansa ja oppilaat lahtivat ryhmissa kadulle etsimaan toveriaan. Koulun henkilokunta alkoi kayda lapi kaikkia kadun varrella olevia kauppoja. Yksi vartijoistamme lahti viemaan aitia poliisiasemalle ja kaksi tuttua laakaria alkoi soitella lapi sairaaloita. Kaikki soittivat tai lahettivat tekstiviesteja ystavilleen ja tuttavilleen. Kaikki rukoilivat.


Myohaan iltapaivalla tuli valtavan helpottava tieto: poika oli saapunut kotiin. En tieda vielakaan yksityiskohdista sen enempaa. Mutta meille kaikille tuli tanaan sahkoposti, jossa pojan vanhemmat kirjoittivat muun muassa: Sanat eivat riita kertomaan meidan kiitollisuuttamme rukouksista, avusta ja rohkaisusta, jota saimme eilen. Olimme syvasti liikuttuneita siita, kuinka lahetystyontekijoiden yhteiso liitti voimansa yhteen auttaakseen meita. Ymmarramme, etta tama keskeytti monen ihmisen tyosuunnitelmat eilen ja oli valtava rohkaisu meille, etta ihmiset olivat halukkaita siita huolimatta auttamaan.Meille on kunnia olla osa lahetystyontekijoiden yhteisoa ja kiitamme Jumalaa teista jokaisesta.

Hyva naiset. Tai...

Nyt taas vahan vasyttaa tama kaiken idioottimaisuus..


Eras naisjarjesto oli jarjestanyt romaaninaisille mahdollisuuden ansaita rahaa. Tarkoitus oli tehda kortteja (joulu-, syntymapaiva- jne kortteja). Materiaalit olivat korkeatasoisia ja korteista tuli hauskan nakoisia ja ne menivat erittain hyvin kaupaksi. Sitten romaninaiset paattivat, etta ei heita huvitakaan, he tienaavat elantonsa mieluummin roskia kaikelemalla.. No, tyo annettiin sitten vahavaraisille valtavaeston edustajille, jotka ottivat sen iloiten vastaan.


Ensi viikolla on 1) opettajien paiva ja seuraavana paivana 2)kansainvalinen naisten paiva, jota vietetaan taalla naisten, aitien, sisarien jne paivana. Opettajien paivana oppilaat tuovat kukkia ja lahjoja opettajille. Tai eivat tuo enaa lahjoja. Se piti kieltaa, koska opettajat kiristivat oppilaita. "Jos et tuo minulle tarpeeksi hyvaa lahjaa, numerosi ovat vaarassa". Opettajat kiristivat oppilailta yha kalliimpia ja kalliimpia lahjoja. Olen itse nahnyt eraan tutun albaaniopettajan kodissa hyllyt taynna kallista (rumaa, krumeluurista) kraasaa, jota oppilaat ovat tuoneet. Hyva, kun joku puuttui tahan asiaan. Mutta opettajien tyomoraali ei tunnu olevan kovin korkealla.


Kylma kosteus jatkuu. Se tunkeutuu sisaan hatarista ovista ja ikkunoista. Paperit kapristyvat poydalle, pyykit ja kengat eivat kuivu. Olen yskinyt koko talven kuin Kamelianainen konsanaan. Hmm, voisinkohan heittaytya divaanille potemaan jotain traagista keuhkotautia..

Putkitoita

Minun kaupunginosassani tehdaan putkitoita. Sinansa erinomainen juttu. Mutta kun olen ajamassa kotitaloni eteen parkkipaikalle eraana paivana en paasekaan pihalle asti. Joku on suuressa viisaudessaan tehnyt pitkan ja levean kaivannon pihalle johtavan vaylan eteen. No olipa onnekasta, etta menin tanaan autolla toihin enka kavellyt. Muuten en olisi millaan saanut sita pois pihasta. Nyt sitten jatan karryni tienreunaan. Mutta joku olisi voinut EHKA varoittaa talon asukkaita etukateen.


Mutta ei siina viela kaikki. Kun paasen asuntoon sisalle, niin huomaan, etta sahkotkin ovat poikki. Ja tasta saamme ilmeisesti myos kiittaa Mr Putkiasentajia. Koko talosta ovat sahkot poissa myohasan yohon, kunnes tyomiehet tulevat tekemaan asialle jotain. Minulle jaa arvoitukseksi se miksi heidan piti tulla tekemaan tyo yoaikaan. No, viis siita.


Kun putkitoita riittaa lahes koko kaupunginosan alueelle, niin on vaikeaa loytaa reitti, jota pitkin paasisi talolleen. Tama on kuin tietokonepeli ta labyrintti. Kaikki autot ajavat kapeata vaylaa pitkin paastakseen valtavaylalle. Ihan juuri ennen isolle tielle paasya tie on katkaistu, siella on ammottava monttu. Niinpa muutama kymmenen autoa joutuu miten kuten peruuttelemaan pois ahtaalta kujalta. Kenellekaan ei tule mierleen laittaa "Tie poikki"-kylttia vaylan alkupaahan. Sitten seuraavana paivana kaikki ajavat vaihtoiehtoista reittia. Sekin on poikki. Ja taas peruutellaan.